keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Vain elämää

Tossa joku päivä hokasin että tää cover-hommien soittaminen on myös tavallaan "Vain elämää" eli valinnoille voi löytyä jotain syvempää merkitystä - tai ainakin originaaleille bändeille. Myös jotku kokemukset soittamisesta voi tuoda fiiliksia. Mehän ei ruukata muutella biisejä ainakaan kovin paljoa. Joskus taidot loppuu kesken että pitää helpottaa, tai sitten pätkäistä jotain pois ettei yleisöllä ois niin tylsää - ja säästää samalla myös arvokasta soittoaikaa. Jotkut taas vedetään aika pitkälti 1:1 mutta toki omilla soundeilla ja soittotätsillä. Laulajathan on aina uniikkeja ja harvoin kaksi soittajaakaan kuulostaa ihan samalta vaikka soittais samaa. Joka tapauksessa aina pitäis kunnioittaa originaalia niissä kohdissa missä se on tärkeätä. Itte en tykkää mutiloida merkittävästi erilaiseksi mutta kevyemmän biisin hevimmäksi teko soittotätsillä ja soundeilla on jees. En tosin kyllä pystyis Antti Tuiskun biisistä heviä tekemään, enkä oo varma edes haluaisinko.

Mutta asiaan. Kommentoin juuri soitettua settiä. Long story mutta nyt ollaan alasti ja avataan syvimpiä tuntoja. Näissä asioissa ei oo oikeata ja väärää, tärkeintä on että tuntee.



1-1. Scorpions: Rock You Like A Hurricane


Scorpparit on aina ollut lähellä sydäntä ja tykkään erilaisista kausista. Esim. Uli Jon Rothin seiskarimeininki huipentuu aivan loistavaan Taken By Force -albumiin, jonka Matti-serkku kopio kasetille Sievissä hienoilla kaappistereoilla. Samalla reissulla tuli myös Bon Jovin New Jersey, mainioita levyjä jotka kolahti. Tämä biisi on kultakauden huipennus ja tätä oon itse asiassa soittanu neljällä eri porukalla. Tällä keikalla käytettiin toista kertaa orkesteri-introa (edellinen kerta toisella porukalla joskus 7-8 vuotta sitten Kuuskassa). Eka kosketus biisiin lienee World Wide Live VHS mikä tuli katottua niin puhki että kuvanlaatu alkoi heikkenemään - harmitti kyllä biisien päälle tulleet insertit ja se että osa oli lyhyitä versioita. Tää biisi on kyllä soitettu aina lähelle originaalia ja itte aina komppikitarassa. Kakkos- ja kolmossäkeistössä puolivälin jälkeen on kiva komppikitaroiden vuorottelu, sekin on otettu mukaan coveriin. Niin ja Rudold Schenkerin V-kitarahan se toinen vaikuttaja oli omankin V:n hommaamiseen. Ekka tuli originaali Gibsonin Les Paul mutta myöhemmin ostin ittelle synttärilahjaksi Gibsonin Flying V:n.


Tästä se intro 32 sekunnin kohdalle asti.


1-2. Iron Maiden: Wasted Years


Maiden on toinen mikä iski jo kasarilla. Oisko ollu jo peräti ala-asteella kun luokkakaveri piirteli aiheeseen liittyvää grafiikkaa ja niihin aikoihin eka purasu on otettu. Myöhemmin sitten koko repertuaari on otettu haltuun. Jokaisessa aikakaudessa on juttunsa ja tää toimii myös hyvänä aikakoneena omankin elämän vaiheisiin että milloin mikäkin on ollut kuuntelussa ja mitä silloin on tapahtunut. Tätä on tullut soitettua kolmessa kokoonpanossa, aina taas komppikitaraa, mutta tässä on kyllä ihan omanlaista tunnelmaa silläkin osastolla, kuten Adrian Smithin tekemissä ruukaa olla. "H" onkin oma lempparikitaristi. Hieno biisi mikä rakentuu pala palalta ja sisältää hienoa lead-kitaratyöskentely ja myös bassolla on mahtavia kuvioita. Mahtava kyllä soittaa tätä.



1-3. Apulanta: Hiekka


Harvinaisempaa suomirock-matskua. Tuli settiin alunperin kun testattiin 7-kielistä ja oli ns. helpommasta päästä. Mukavan raskas biisi ja itte soitan tähän intro/väli/outro-melodian ja säkeistön pohjat oktaveria apuna käyttäen (saati tuhdimpaa ja se värittää soundiakin sopivasti). Muissa kohdissa saa komppailla normaalisti ja soolon pohjalla vähän mättääkin (jopa kääntösoinnulla vähän raskautta lisää). Apis sinällään ei oo ittelle niin suuri lempparibändi, mutta kyllä sieltä matskusta satojen biisien välistä löytyy kymmenkunta varsin maukasta rallia. Tontsaa arvostan kyllä omasta jutustaan. Onhan tää biisi kyllä yks kovimpia noilta ja erittäin kiva soittaa.



1-4. Alice In Chains: We Die Young


Eka uutuus setissä ja eka koskaan esittämäni AIC. Bändi tuli tutuksi ysärillä grungen mainingeissa kun luokkakaveri/naapuri nauhoitti suosittelemiaan biisejä. Tais olla Would joka siellä oli, mutta avautui portti tutkiskella hommaa lisää myöhemmin. Tää kitaristi tekee kyllä semmoisia biisejä, että tuntu ettei noita nyt ainakaan voi koskaan oppia, mutta kun tämä bändi tuli ajankohtaiseksi analysoida soittomielessä, niin tää tuntu kokeilemisen arvoiselta. Olihan se aluksi hankalaa saada edes kiinni rakenteesta ja rytmityksestä, mutta sitten se vaan treenillä loksahti paikoilleen ja itse biisi on ollut korvamatona varmaan kuukauden. Ne hemmetin riffit jää päähän soimaan. Mahtibiisi kyllä ja pikkusen erilaista bändin settiin. Drop-D:stä mennään kuten seuraavat kolme biisiä. Muuten AIC:ilta iski aikoinaan Down In The Hole kovaa, sopivan synkkä meininki ja puhtaan ja särön yhdistelmää, plus mahtavat stemmalaulut. Sopi just ysärin lopun Raahe-meininkiin loskan ja pimeyden keskelle. Ja muulloinkin jos on hieman sininen fiilis. Vaan kyllä tätä tekee mieli soittaa taas uudestaan ja uudestaan. Hemmetin korvamato.



1-5. Avenged Sevenfold: Shepherd Of Fire


A7X on muuhun matskuun verrattuna ihan nykymusiikkia. Muutamaa biisiä lukuunottamatta en ollu juuri kuullutkaan ennen kuin tää tuli settiin aikoinaan. No, on tuo tuotanto nyt tsekattu läpi ja tän genren matskusta parhaasta päästä. Samoin tää biisi on oikein mukava soittaa. Me kyllä leikattiin introsta suurin osa, samoin soolo vedetään lyhyenä eli tää on tiivistetty näkemys tähän. Omasta mielestä toimiva tällaisenaan, liekkö kukaan ees huomannu että on ytimekäämpi. Säkeistön tuplabasarikohta on kyllä hieno ja tässä on muutenkin sitä raskautta settiin, mutta kuitenkin aika menevä biisi.



1-6. Velvet Revolver: Slither


Tätä soitin jo toisessa porukassa aiemmin ja kun laulaja oli tätä ehdottanut, niin otettiin kokeiluun. Iski kyllä heti aikoinaan kun tätä kuuli, tässähän on Slash, Duff etc. eli superbändimeiningillä niin kauan kuin tuota niillä kesti. Sinällään taas mahtavat riffit missä meinaa joskus sormet loppua kesken, ei tätä ilman drop-D:tä vois vetää. Ittelle komppikitarassa melkeinpä hienoin kohta on ennen sooloa odotella sitä pientä pysähdystä ja sitten lähteä tarkasti soittamaan soolonpohjaa kun slash-maiset liidit starttaa. Oli hieno aiemmin, ja on hieno tälläkin porukalla. Toimii.



1-7. Kotiteollisuus: Minä olen


Kotimaista settiä. En oo varsinaisesti Kotiteollisuus-fani mutta on niilläkin muutamia iskeviä biisejä ja Hynysen joku kirja oli ihan hauska. Ei siinä, tätä on kiva soittaa ja väliosassa kiva D:n ja E:n vaihtelu raskaasti. Yksinkertaista mutta toimivaa.



1-8. Scorpions: Blackout


Tämä oli ittelle seitsemäs Scorpions-cover mitä on tullut ihmisten edessä soitettua ja nyt siis ensiesitys. Ollut kyllä pitkään mielessä mutta aina jännittäny kuka tän pystyy laulamaan ja toisekseen kestääkö komppikäsi, sen verran on tota tiukka rytmitettävää tässä. No kesti ja vielä helposti, ei tehny ees tiukkaa vaan sai vetää aika rennosti ja seilata ympäri lavaa. Aivan mahtava biisi kyllä ja taas Scorppari-tyyliin mahtava soittaa Rudolfin komppiosuudet kun soolokitaristi soittelee niitä omia juttujaan sekaan. Siitä tulee just se oikea fiilis. Mielestäni onnistuttiin tässä.



1-9. Danko Jones: Had Enough


Danko ei ollu aiemmin tuttu mutta kun bändiin tulin niin tää oli vanhaa settiä. Iski kyllä heti ku pääsi soittamaan, erittäin mahtava biisi ja todella kiva soittaa. Saapi räimiä kunnolla ja on menoa ja meininkiä.



1-10. Guns N' Roses: You Could Be Mine


Aijjai, Gunnarit on käytännössä ysärin alusta ollut todella lähellä sydäntä. Itse bändiä on tullut coveroitua 15 biisin verran, joista kolme toki Gunnareillekin covereita (eli mulle coverin covereita). Se on aika paljon, vois vaikka vetää koko keikan pelkkää Gunnaria. Ainiin, sekin on jo tehty! Toki osa niistä ei oo ittelle niin tärkeitä biisejä (jotain akustisia Patiencea tms. tai puoleksi läpällä vedettyä Attitudea) mutta osa on sitten erittäin tärkeitä biisejä. Tämä tietty tuli Terminator 2:sta ja on yksi kovimpia heti rumpuintrosta lähtien - siitä se fiilistely lähtee kun se tulee, sitten lähtee basso, tulee vingutusta, intro ja perusriffi alkaa jauhaa. Tätä on tullu joskus vähän fiilisteltyä ja yhden bändin treeneissä koitin stunt-kitaristina vähän soitella. Aivan mahtava biisi ja sen verran alkaa olla expaa, että tätä voi vetää aika rennosti ja jännitämättä. Izzyn komppiosuudet tietty ittellä mutta on siinä introssa ja välissä pientä tuplaliidimelodiaa ja vingutusta.



1-11. Iron Maiden: Fear Of The Dark


Maideniakin on tullu vedettyä kuutta eri biisiä, Trooperia, Aces Highiä jne. ja sitten on tää pidempi biisi. Ensin joskus tuntui että jaksaakohan yleisö keskittyä, mutta on tää sen verran polveileva akustisista osista tosissaan nopeaan sormityöskentelyyn ja taas välissä puolikompilla pitkä instrumentaaliosuus ja kohta taas täysiä. Tässä ei meinaa itte pystyä keskittymään jos kuuntelee rumputyöskentelyä. Tosiaan tässä on tuplaliidiä koko rahalla mutta toiseen sooloon ei taidot riittäis, niin se menee kompaten. On se vaan mahtava fiilis soittaa tätä. Yleisökin ruukaa tykätä eli yllätyin positiivisesti.



1-12. Metallica: Sad But True


Tämäkin yksi tärkeimmistä vaikutteista ittellä. Ekat neljä levyä erittäin kovia ja mustaankin albumiin tottu (kaupallisempi soundi ja biisimaailma vähän ylläti) ja onhan sieltä ne suosituimmat hitit, kuten tämäkin. Aika monta biisiä siltä levyltä on kyllä opeteltukin johonkin asti (osa loppuun, osasta lähinnä intro). Tähän biisiin pitää oikeasti keskittyä, tätä ei voi vetää lavaa ympäri kiertäen, ei todellakaan. Bändinä erittäin tärkeä ja Metallicaa coveroi aina mielellään, mutta on ne kyllä aika vaativia biisejä. Tää on normivireestä eli tästä sais raskaamman jos ois D-virekitarat, mutta kyllä tää näinkin toimii. Tätä on kyllä mukava soittaa vaikka vaatiikin käytännössä ykkössettipaikan ja keskittymistä. Oli kyllä työvoitto aikoinaan ku saatiin valmiiksi. Ja on ollu aina mahtava vetää!


Meidän soittamana aiemmalta keikalta


2-1. Queen: We Will Rock You


Tässä mulla oli ns. audio mute ja nuottiviivastolla vain erittäin pitkä tauko. En siis voi kehuskella soittaneeni tätä.



2-2. Deep Purple: Perfect Strangers


Purplella ei oo ittelle kovin merkittävä merkitys, toki Smoket on soitettu niinku kaikki kitaristi + naapurin kissa on soittanu. Yleensä coverointia haittaa jos ei oo koskettimia bändissä, mutta tässä liidikitaristin Kemperistä löytyi semmoinen Hammond-tyyppinen soundi eli problem solved. Ihan jees biisi, aika leppoinen vetää. Ne pari kohtaa pitää aina bändin kans treenata hyväksi että menee kohilleen - ja kyllähän se sitten on aina mennyt.



2-3. AC/DC: Hells Bells


Aussibändi iski kasarilla tykkilevyllä (For Those About To Rock, lainasin LP:n kirjastosta kannen perusteella) mikä joidenkin mielestä ei oo niin häävi, mutta ittelle sillä on 3-4 tosi läheistä biisiä. No, syy lienee se että se tuli tämän kourallisen hittibiisejä sisältävän levyn jälkeen, ja onhan tämä biisinä varmaan yksi AC/DC:n parhaita. Kun tämä tuli ehdolle niin ostin idean heti. Ei loppusissaan edes vaikea soittaa kun on muita saman orkesterin biisejä aiemmin soittanu. Tämä siis nyt ensi esitys tälle biisille. Todella maukas ja Malcolmin (RIP) osuuksia soitettu niin hyvin kuin pystyy.



2-4. Guns N' Roses: Welcome To The Jungle


Ensiesitys tämä setin toinen Gunnari. Tämä on yksi niistä mitä oon aina unelmoinu vetäväni ja introliidin, ja perusriffin opettelin jo yli 25v sitten. Nyt sitten vasta koko biisi. Hemmetti ku tykkään tästä niin paljon. Luonnollisestikin Izzyn osuuksia vedän mutta sovittiin osa niistä liidikitaristille kun piti koittaa valita levyversion 3-5 kitararaidasta että mikä on missäkin kohti oleellista ja mitkä sujuu keltäkin parhaiten. Mutta onpa siellä jännittäviä kuvioita kompissakin "slashailyn" alla. Ja tässä niiden liidien pitääkin mennä kohdilleen kun sävellajit muuttuu taustalla ja siihen kyllä päästiin. Kyllä soittajat ja laulaja oli tässä hyviä. Yllätti että ehdittiin noin nopeasti treenata tää settiin.



2-5. Megadeth: Symphony Of Destruction


Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä että Dave sai kenkää Metallicasta koska sitten saatiin Megadeth, joka on pukannu paljon erittäin vimmaista matskua, jopa ihan viime aikoinakin. Tämä on ns. kaupalliseksi haukutulta levyltä ku thrash-meno pikkusen hidastui (kuten Metallicallakin samoihin aikoihin). No, toisaalta tää on soitettavissa ja vaatii keskittymistä tämäkin että missä ne sormet aina liikkuu. On siinä työtä. No, biisinä kuitenkin toimii ainakin omasta mielestä ja se näissä Megadetheissä on hauskaa että kitarat voi riffitellä ihan mitä vaan ja rakennella harmoniaa, mutta basso saattaa olla se joka sitten kantaa sen sointupohjan oikeasti. Bändinä lähes yhtä läheinen kuin Metallica ja kyllä voi vain ihailla Piece Sellsiä, Holy Warsia, Hangar 18, Tornado Of Soulsia jne. Tän lisäksi en oo onnistunu coveroimaan kuin A Tout Le Monden livenä. Dave perhana, liian kovia biisejä.



2-6. Dio: Holy Diver


Ronnie Jameksen soolobändin tärkein biisi. Parilla ekalla levyllä ei huonoja biisejä olekaan, sen jälkeen levystä riippuen 0-4 hyvää biisiä. Tältä eka levyltä aiemmin oon soittanu superhitti Rainbow In The Darkin. Vois soittaa vaikka Don't Talk To Strangersin mutta taidot ei riitä. No, tähän pystyy kompit vetämään ja tässä erikoisuutena onkin soolon pohja, missä on kompeissakin tekemistä että menee just synkassa kaiken kanssa, kun se soolokin on just oikeanlainen siinä päällä. Mainio biisi kyllä. RJD on yksi kovimmista hevilaulajista ja tuttu Rainbowsta ja Black Sabbathista myöskin. RIP.



2-7. Faith No More: Digging The Grave


FNM on myös yksi erikoisempi bändi mulle, mutta lukioaikana tuli tutuksi Angel Dust -levy, just samalta kaverilta jolta sain kasetin jossa oli Alice In Chainsia oli myös yksi biisi tolta levyltä. Yksi kovien soittajien bändi treenas koulun musaluokassa yhtä biisiä ja olihan se hienon kuuloista. Sittemmin tutustuin myös vanhempaan ja uudempaan tuotantoon, mistä käytännössä löytyi vain muutama kiinnostava biisi - vanhemmasta tuotannosta löytyi kyllä eeppinen helmi nimeltä Epic! Digging The Grave oli rajuinta omalla levyllään ja tätä itse asiassa soitin jo 12-13 vuotta sitten toisessa porukassa. On tämä kiva nopea biisi ja aikoinaan vaati treeniä saada kaikki toimimaan. Nyt tää on toki aika helposti tehtävissä, ainakin omasta mielestä. Bändinä kyllä sopivan vaihtoehtoista eikä oo vastaavaa tullu vielä vastaan. Enkelipöly kestää kyllä soittoa.



2-8. Danzig: Mother


Glennin porukan yksi tunnetuimmista biiseistä. Tätä taidettiin joskus testata toisella porukalla mutta ei ehtiny koskaan valmiiksi. Tässä saa vähän fiilistellä ja biisi saa koko ajan lisää intensiteettiä ja äityy vielä lopussa ihan uusiin sfääreihin. Danzigilla on muutamia kiinnostavia biisejä tän lisäksi mutta muuten musiikillisesti ei oo ominta matskua. Mutta onpa myös pikkusen oman perusgenrealueen reunamilla.



2-9. Amorphis: House Of Sleep


Amot on kokenu melkoista metamorfoosia, ihan alkuaika meni itteltä täysin ohi mutta Elegy oli se mistä tuli voimakas positiivinen reaktio. Sen jälkeen jotenkin vähän hyytyi mielenkiinto, mutta Elegy jaksaa olla edelleen se kovin. Joutsenen Tomi toi uutta energiaa mutta jossain kohti alko puuduttamaan biisit ja levyt. Toki sieltä helmiä löytyi mutta kokonaisuuksia ei vaan jaksa, ei millään. Pari uusinta on ehkä vähän pirteämpiä. Tämä biisi on heti ekalta Joutsenen ajan kiekolta ja olihan hitti. En ees muista mistä tää tupsahti soittoon mutta tätä on kiva veivata. Väliosan kiipparihämyilyt on korvattu meitsin vähemmän hämyllä puhtaalla pohjalla, minkä päälle liidikitaristi vetelee juttuja ja basistillakin on omia kuvioita. Muuten biisi on aika by-the-book. Että sen verran tuunattiin kiippareiden puutteessa, mutta toisaalta omaan korvaan kuulostaa toimivalta noin ja tuo tosi kivan säväyksen kaiken mättämisen väliin. Kitaraliidit menee tässä kyllä nätisti.



2-10. Nirvana: Smells Like Teen Spirit


Tän tietää varmaan kaikki. Nirvana iski tällä kultasuoneen ja supersuosioon - semmoiseen mitä ei tainnu dudet edes haluta. Tällä levyllä on muutama muukin kova biisi, aiemmilla ja myöhemmillä aika vähän. Bändinä tietty oli ainutlaatuista ja pompsautti grungen ruutupaitoineen kaikkien tietoisuuteen. Klassikko. Aika uskollinen sovitus originaalista. Poikkeuksellisesti soitan itte liidin tähän, hankin varta vasten sopivan choruksen joka on runtattu melko rajuihin säätöihin vain ja ainoastaan tätä biisiä varten. En ihan 100% 1:1 soita mutta oikeat sävelet oikeassa järjestyksessä kyllä, eli lähinnä ajoitus on millisekunnin tai pari "väärin". Haettu on kuitenkin samaa tunnelmaa ja itte mielestäni onnistuin kohtuullisen lähelle. Saattoi aikoinaan Kurt itse vedellä livenä ihan jotain muuta kuin mitä levyllä. No, itte oon koittanut tehdä kunniaa levyversiolle.



2-11. The Offspring: The Kids Aren't Alright


Ei voi kyllä yhtään ylihehkuttaa mikä merkitys Smash-albumilla oli aikoinaan. Se on ittelle 1994-1995 soundtrack, just silloin kun oli tornitouhut ja kaikki. Kyllä tuli päivystäjänä kuunneltua kasetilta Gamma Rayn Sigh No Moren ja Helloweenin Master Of The Ringsin kanssa. Aiemmat ja myöhemmät tuli tsekattua opiskeluaikoina. Soittas kyllä mielellään enempikin näiltä mutta monesti laulut menee liian korkealta. Tätäkin on aavistus laskettu. Intro on niin vaikea etten koskaan oppinut mutta pienet välimelodiat soitan ja lopputilun. Todella toimiva biisi ja tässä parhaimmillaan laulaa kolme laulajaa yhtä aikaa. Menoa ja meininkiä.


Meidän soittamana aiemmalta keikalta


2-12. AC/DC: Whole Lotta Rosie


Tältä bändiltä on tullut opeteltua keikkakuntoon viisi biisiä. Tässähän vauhtia piisaa ja on kiva riffitellä. Tätä on tullut soitettuakin paljon kahdella bändillä. Originaalia on sen verran mutiloitu että introssa pidetään pieni restart biisi päättyy toiseen kitarasooloon eikä jatka siitä vielä minuuttien tilutuksella. Itte pääsääntöisesti komppihommissa, mutta väliosan vaihtelussa tartun liidiin ja vedän myös sen kakkossoolon. Alkaa originaalille uskollisena ja sitten omalla twistillä omilla vahvuuksilla loput. Kiva hyvän mielen biisi.


Meidän soittamana aiemmalta keikalta (kitarasoolo-osuus)


2-13. Motörhead: Ace Of Spades


Ittelle yksi tärkeimmistä bändeistä koskaan. Onneksi ehdin nähdä pari kertaa. Näilläkin on omat kautensa ja itte oon aina arvostanut kovasti myös legendaarisen kauden ulkopuolisia levyjä. Vaihteleehan se laatu että joskus saa väkisin yrittää löytää sen ainoan kovan biisin, mutta toisaalta joillakin on yli puoli levyä timanttia. Tää on tietty se kaikkein klassisin ja omaan soittoon sopii tän biisin soolo, missä on paljon originaalin meininkiä - omasta mielestä jopa enempi kuin millaisen version myöhemmät kitaristit on tehny (toki paremmalla tekniikalla, mutta ihan erilaisen). Pitkä ura, satoja biisejä ja vasta tämä ja Killed By Death coveroitu. Ehkä vielä joku päivä lisää matskua. Aliarvostetun Rock 'N' Rollin ostin originaalikasettina Löytötorilta, Birthday Party (live) ja 1916 tuli hommattua LP:nä, mitkä nauhoitin mummolan stereoilla kasetille. Bastardsin lainasin Raahen kirjastossa ja siitä tulee kyllä Raahe-ajat mieleen. Todella tärkeä bändi. RIP Lemmy, Fast Eddie & Philthy Animal.



2-14. AC/DC: T.N.T.


Encoreloton ekaksi valittu ns. helppo biisi. Onpahan "Oi!"-huutoja.



2-15. Metallica/Anti-Nowhere League: So What


Metallican coveroimaan tyyliin. Tavallaan vähän läppä, sanoja ei ainakaan kannata kuunnella, toisaalta aika perus eli helppo ottaa encore-varaksi.



2-16. Judas Priest: Living After Midnight


Priestiä ei tällä kertaa ollutkaan enempää ja tämäkin oli lotossa. Ittelle myöskin äärimmäisen tärkeä bändi. Ensikosketukset vähän hassusti Turbo (kassukopio) ja Unleashed In The East (originaalikasetti, about kovinta koskaan mitä oli kuullut). Sitten tuli Painkiller LP. Soitin sen varmaan puhki kun alkoi neula pomppia B-puolen viimeisessä biisissä. Keräsin kaikki ajan kanssa, Ram It Down LP soi esim. siivotessa opiskeluajan kämppää (Blood Red Skies on unohdettu helmi). On kyllä semmonen bändi että kun keräsin omistamistani levyistä mp3-kokoelman "best of", niin kertyi 102 biisiä mistä ei voinu yhtään vähentää. Jopa Iron Maiden ja Motörhead jää 20-30 biisin päähän. Tämä biisi ei mahdu edes top-50:iin mutta on helppo välipala ja kiva soittaa - plus yleisö tuntee ja voi laulaa mukana. Ei siis mitenkään huono, mutta Priest nyt vaan on niin kova. Eikä sillä, noista 102 biisistä alle 10 ois ehkä soitettavissa - ja viisi on jo soitettu, Breaking The Law ehkä eniten koskaan. Soitin tähän joskus liidiä mutta vaihdettiin eli homma vielä helpottuikin. KK ja punainen lentävä V, siinä mallia mulle. Erittäin tärkeä bändi siis ja oli mahtava joskus soitella Desert Plainsia. The Green Manalishi on myös parhaita hetkiä toisen porukan kanssa. Molemmissa soolovuorotteluja originaalin tyyliin.



2-17. Bon Jovi: You Give Love A Bad Name


Tääkin oli hyvä bändi kasarilla ja vielä vähän myöhemminkin, mutta sitten meni liian AOR:ksi ja Jounin laulutaidot - ja biisit - on kokenu voimakasta heikentymistä. Eka kiekko: timanttia (superhitti Runaway kiehtois vieläkin mutta piano puuttuu, muita en oo soittanu ku ei niitä kukaan tiedä, Roulette, Shot Through The Heart, Breakout, Burning For Love) miinus 1 biisi, kakkonen 50% hyvä (oli LP:nä), kolmonen oli se kovimpien hittibiisien levy mistä tämäkin (ja se toinen - uua uua u - u - uua on coveroitu), nelonen serkulta kuten mainittu ja melkein täyttä timanttia (Born To Be My Baby oli parhautta), vitonen (originaalikasetti) vaati kovasti kuuntelua mutta kuvaa hyvin lukioaikaa ja sitten katkesikin putki. It's My Life on myöhemmistä harvinaisempi hyvä hetki ja se on kans soitettu. Silleenkin tää oli tärkeä kun oli parasta laatua ne kasetit mihin näitä nauhoitin. Biisi on hieno ja pitäis olla jorattava. Harvaa näistä vaan voi soittaa ilman kiippareita. No, aikanaan oli semmoinenkin porukka, mutta nyt mennään sillä kombinaatiolla ja valitaan biisit sen mukaan. Sillä tämäkin on harvinaista herkkua. Oma osuus tiukasti komppikitaroissa ja on kyllä kivat riffit Samboran Riku soitellu.

maanantai 28. elokuuta 2017

Keikalla

Johdanto

Alkukesästä saimme kuulla että pääsisimme bändillämme soittamaan yksityistilaisuuteen Koiteliin perjantaina 18.8.2017. Tähtiesiintyjät eivät vielä olleet varmistuneet ja aikataulustakin tiesimme vain sen verran, että todennäköisesti soittaisimme ensimmäisenä ns. lämppärinä ja soittoaikaa tunnista puoleentoista. Meillähän on kaksi erilaista settiä: ensimmäisessä perinteisempää juurevaa rockia, rock'n'rollia, rockabillyä ja popahtavaa rockia, ja toisessa kasarilta tuttua hardrockia ja hevimpääkin materiaalia melodiseen metalliin asti. Näin ollen tyylilajeittain soittoaikaa tulisi 30-45 minuuttia. Rytmiryhmä ja laulajat ovat yhteisiä mutta kitaristit vaihtuvat settien välillä. Meillä olikin hyvä pohja edelliseltä kesän avaus/grillibilekeikalta, jossa soitettiinkin peräti 37 biisiä. Niistä pitäisi valita 8-12 biisiä per tyylilaji setteihin. Painotus uusimmissa biiseissä, mitkä olivat tulleet ohjelmistoon kuluneen vuoden aikana eikä niitä oltu vielä isolle yleisölle soitettu. Valitulla setillä sitten pidettäisiin elokuussa muutamat tehotreenit.

Valmistelut 

Paria viikkoa ennen

Kulisseissa tiesimme mitä tuleman pitää lukuunottamatta viimeisiä yksityiskohtia, mitä järjestäjätkään eivät välttämättä olleet vielä lyöneet lukkoon. Sitten tapahtuman esiintyjät paljastettiin yleisölle, muut esiintyjät olisivat Krista Siegfrids ja Tuohimaa. Olin kontakteissa järjestäjään (Go Arctic, joka on järjestänyt aiemminkin mahtavia bileitä) keikkapäivän aikatauluista ja tekniikasta. Saan Sipeltä karkean aikataulun ja kontaktin musiikkipuolesta vastaavaan tuottajaan. Tässä kohti soittoaika näytti 2 x 35 minuutilta 5 minuutin vaihdolla, mikä tarkoitti 9+9 biisin settejä. Päivitin lavakartan ja kanavalistan tekniseen raideriin. Niitä tarvittaisiin vielä.
© Jarno Ahola

Viikkoa ennen

Tuottaja Jani soittaa. Käymme läpi perusasiat, aikataulut (load in, soundcheck, hiljaisuus, ovet ja load outille pari vaihtoehtoa), bändien vaihdot, bäkkärin, ajo-ohjeet ja mitä bändi tuo paikalle. Tällä kertaa se on backline eli rummut ja instrumenttivahvistimet. Puhelun jälkeen päivitän dokumentit vielä kerran ja toimitan ne tuottajalle, joka toimittaa ne äänentoistovastaavalle. Briiffaan bändiä ja hahmottelen alustavaa aikatauluja ja vaihtoehtoja bändin logistiikalle, josta käymme keskustelua.

Viikolla

Seuraavalla viikolla saan virallisen aikataulun, mistä paljastuu että setti on 2 x 40 minuuttia 10 minuutin vaihdolla. Voimme lisätä setteihin ylimääräisen biisin ehdollisena, mikäli emme ole käyttäneet biisien välissä liikaa aikaa. Myös tekniikka lähettää listan mitä he toimittavat paikalle ja tarjoavat. Tämä varmistaa sen että kalusto on ns. järeää. Olen erityisen tyytyväinen myös siihen, että jälleen kerran saamme tehdä yhteistyötä juurikin vanhan tutun Livepaletin (Watti-Matti miksasi erästä bändiäni jo vuonna 2002) kanssa. Tällä kertaa päämiksaajana on Eero. Muutamista yksityiskohdista käydään vielä mailikeskustelua tuottajan ja tekniikan kanssa. Saamme esimerkiksi miksauspöydästä stereosignaalin tallentimeemme. Sovimme myös bändin kanssa logistiikasta kun selviää, että saamme pakettiauton käyttöömme molempiin suuntiin - suurkiitokset Jarmolle jälleen kerran! Parilla henkilöautolla kuskaamme soittajat paikalle. Tarkoitus on kasata kamat roudausvalmiiksi joko kenraaliharjoitusten jälkeen tai viimeistään puolen päivän jälkeen perjantaina. Ajatuksena lähteä klo 13 pelipaikoille jotta olemme reilusti ennen klo 14 load iniä paikalla.

Päivää ennen

Printtaan hevipuolen settilistan torstain kenraaliharjoitukseen ja setti soitetaan kaksi kertaa läpi. Vaikuttaa hyvältä. Osa kamoista pakataan valmiiksi. Printtaan vielä lavakartan, kanavalistat ja lisää settilistoja, missä osassa on merkitty laulajat ja kitarasoolojen soittajat miksaajia ja valomiestä varten.

Keikkapäivä

Roudaus 1

Tuon vielä varakitaran paikalle ja klo 12 jälkeen paketoidaan vielä rummut ja pellit roudauspusseihin. Paku saapuu paikalle ja se pakataan nopeasti. Paku kiertää pohjoisreittiä jotta pääsee isompaa siltaa pitkin lavan välittömään läheisyyteen. Henkilöautot ajaa nopeampaa reittiä pitkin varsinaiselle parkkipaikalle ja kävellään porukalla riippusillan yli.
© Jarno Ahola

Load in

Iloksemme huomaamme että vaikka tulimme etuajassa paikalla on jo kaikki hommat valmiina meitä varten. Morjestamme tekniikkaa, järjestäjiä ja tuottajaa, alamme purkamaan kamoja pakettiautossa ja aiomme toteuttaa lavakartan mukaisesti kasaamisen. Monitorit ja mikit onkin asetettu jo oikeille paikoille valmiiksi, tutulle monitorimiksaajalle Markukselle toimittamani lavakartta on siis ollut hyödyksi. Sovimme vielä tarkemmista paikoista, parin roudauslaatikon käyttämisestä kitarakamojen alla ja alamme hommiin. Itse asiassa olemme ainoat jotka kasaa kamat lavalle valmiiksi ja ainoa bändi joka tekee varsinaisen soundcheckin. Tarkoittaa sitä että kaikki jää valmiiksi showtimeen 19:30. Seuraava bändi - Tuohimaa - tulee myös paikalle ja alkaa kasata rumpuja verhon taakse rumpuraiserille valmiiksi, niin saavat ne vaihdossa nopeasti vedettyä meidän rumpujen paikalle. Se nopeuttaa heidän linjatsekkiään kun vaihtoaikaa on vain 30 minuuttia. Koska tulimme etuajassa niin tekniikka lähtee lounaalle ja jäämme itse kasaamaan kalustoa.

Soundcheck

Tekniikan palattua lounaalta olemmekin jo kasanneet kaiken ja menemme hetkeksi pois tieltä kun tekniikka asentaa mikrofonit, kytkee piuhat lavarasiaan ja virittelee signaalitiet kuntoon. Kohta rumpalia kaivataan rumputsekkiin ja me muut kytkemme laitteemme backlinesähköihin. Rummut naputellaan läpi, sitten on basistin ja kitaristien vuoro ja lopuksi laulajat. Soundit tulevat nopeasti kuntoon ja fiilis nousee. Päätämme soittaa paria eri hevibiisiä jonkin matkaa ja tehdään tarvittavia monitorisäätöjä. Lopuksi rokkipuoli säätää omat monitorointinsa. Järjestys näin koska rokkipuoli aloittaa niin kaikki on heille sitten valmiina. Meillähän on tuplasti kitarakamaa lavalla mutta koska tilaa on, niin se ei haittaa ja se nopeuttaa keskinäistä vaihtoamme. Lavasoundit tuntuvat parhaalta koskaan ja on vahva tunne että tästä illasta tulee menestys. Soundcheck valmistuu osaltamme reilusti etuajassa. Kitarat jäävät lavalle totuttelemaan ulkoilmaan.

Odottelua

Nyt sitten vain odottamaan klo 19:30 showtimeen. Tutustutaan bäkkäriin, bäkkäriemäntään ja tarjoiluun. Emme tehneet erikseen "hospitality rideriä", koska tiesimme että joka tapauksessa tarjolla on kaikkea mitä tarvimme. Kierrämme aluetta ja järjestelyt näyttävät loistavilta. Illan muidenkin bändien soittajat ovat paikalla ja tuottaja ja tekniikka hienosäätää miten vaihdot tehdään. Maailma osoittautuu jälleen kerran pieneksi kun yhtäkkiä muistetaan, että tutulta näyttänyt Tuohimaan rumpali Antti oli pari vuotta sitten stagemanagerina vastaavilla festareilla! Kristan bändillä on oma miksaaja ja hän testaa PA:ta. Hiljaisuuteen eli klo 16:00 on vielä aikaa. Valomies on koko ajan taustalla testaillut valoja ja savukonetta. Asiakkaat tulevat paikalle 16:30, taustamusiikki soi ja ruokatarjoilu alkaa klo 17:00. Klo 18:00 alkaa tiimikilpailu ja sitä riittää yllättävänkin pitkään eli se ei ehdi ihan loppua kun soitto alkaa.

Rokkisetti

Eka setti alkaa juonnon jälkeen klo 19:30 Hideaway-instrumentaalilla, mikä saa heti ensimmäiset tanssijat lavan eteen. Seuraavana tulevat Rock This Town, Down To The Waterline (oma suosikkini), Summer Of 69, Pride And Joy, Wicked Game (Chris Isaakin rauhallisempi versio), Tainted Love ja Alright Now.
(c) Björn Andersson
(c) Björn Andersson
(c) Björn Andersson

Lopun aivan mahtava Whole Lotta Love ja rokeistakin rokein Born To Be Wild viimeistäänkin räjäyttävät pankin ja villein kaveri rokkaa barrikaadilla ilman paitaa. Setti kestää paria minuuttia vajaat 40 min eli biisien välissä ei tuhlata aikaa.

Pikavaihto

Sitten pieni 10 minuutin tauko. Ekan setin kitaristit keräävät kitaransa turvaan ja on hyvin aikaa viedä myös vahvistimet mennessään. Samaan aikaan toisen setin kitaristit laittavat vahvarit päälle ja varmistavat että kitarat on vireessä - myös varakitarat. Aikaa on suorastaan ruhtinaallisesti koska kaikki on valmiiksi paikallaan.

Hevisetti

Muut soittajat palaavat lavalle ja juontaja käy spiikkaamassa toisen setin alkavaksi. Breaking The Law (yli 30 vuotta fanittamani Judas Priestin biisi, jota olen soittanut lavoilla eri bändeillä jo vuodesta 2002) on valikoitunut ensimmäiseksi biisiksi. Seuraavaksi soitamme biisit Fight For Your Right (Beastie Boysin hevimpi veto missä laulajat vuorottelee), House Of Sleep (Amorphiksen biisi, jossa Antti taidokkaasti fiilistelee väliosan soolon, itse vedän pohjalle keikan ainoat cleanit) ja Symphony Of Destruction (Megadethin yksi suosituimmista, missä on monipuoliset riffit minkä alle basso vetää komeat pohjat). Sitten settimme jatkuu biiseillä Holy Diver (Dion legenda, jossa Antti naulaa soolon tyylillä ja Ulla on Ronnie James), Bad Boys Running Wild (Scorpionsin biisi jonka soittamista olen odottanut jo kauan) ja T.N.T. (AC/DC:n yleisönaktivointibiisi). Lopussa vauhti kiihdytetään maksimiin kappaleilla The Kids Aren't Alright (The Offspringin menopala, jota oli erityisen makoisa soittaa ja missä koko porukan laulut toimii mainiosti) ja Ace Of Spades (Motörheadin ikonisin biisi, kunnon vauhtipala missä itse soitan keikan toisen soolon).
© Olli Heikkinen
© Olli Heikkinen
(c) Björn Andersson

(c) Björn Andersson
Aika lailla tasan 40 minuutin päästä setin bonusbiisi (johon oli siis aikaa) ja ainoa suomenkielinen Kotiteollisuuden Minä olen päättyy ja eka setin kitaristitkin tulevat lavalle kumartamaan yleisölle.

Lavan tyhjennys

Tämä ohjelmanumero onkin koko illan kiireisin. Monitorimiksaaja irroittaa rumpumikit ja rumpali ja laulajat siirtävät rummut pois verhon takana odottavan Kristan setin tieltä. Kitaristit laittavat kitarat laukkuun ja ne katoaa lavalta laulajien avustamana jotta kitaristit saavat kerättyä piuhat ja paketoitua pedaalit. Laulajat auttavat viemään näitä pois aina kun jokin paketti valmistuu. Eikä aikaakaan kun lava on tyhjä bändimme kamoista, mitkä tiivistetään kamatelttaan suojaan mahdolliselta sateelta (jota itse asiassa yön päälle vielä saadaankin). Itse käyn hakemassa tallentimen etupään mikserin luota, sujautan SD-kortin nahkatakin taskuun ja vaihdan kuivan paidan.

Vapaata

Nyt kiire alkaa helpottaa ja load out odottaa vasta puolen yön jälkeen. Tuohimaan soittajat suunnittelevat kasaavansa kamat valmiiksi verhon takana kun Kristan bändi saa lavan kuntoon. Hengaillaan bäkkärillä, yleisön joukossa, syödään, juodaan, seurataan muita bändejä ja fiilistellään onnistunutta keikkaa.
(c) Björn Andersson
(c) Björn Andersson

Load out

Tuohimaa lopettaa, bileet päättyvät ja on taas töiden aika. Yleisö alkaa siirtyä busseille ja pakumme saapuu paikalle pohjoissillalta hieman puolen yön jälkeen kuten sovittu järjestäjän kanssa. Pakun pakkaus tapahtuu jälleen salamannopeasti.

Roudaus 2

Sanomme hyvästi keikkapaikalle ja osa porukasta menee treenikselle pakun kyydissä ja osa busseilla, missä keikkaa fiilistellään ja suunnitellaan jo tulevaa. Treeniksellä kamat roudataan sisään ja sieltä osa lähtee pakulla vielä jatkoklubille ja osa yhteistaksilla kotiin 13 tunnin urakan väsyttäminä. Kaikki bändiläiset vaikuttavat olevan erittäin tyytyväisiä keikkaan ja järjestelyihin.

Jälkityöt

Audio

Itse tsekkaan äänitallenteet heti seuraavana päivänä ja editoin niistä siististi paloitellut mp3:t kuunteluun. Tilaäänityksestä ei ollut vastaavaa hyötyä sillä pöytätallennus on niin hyvä. Toki teen myös paloittelemattomat versiot (pöytätallennus ja tilaäänitys) kokonaisena spiikkeineen bändin sisäistä arviointia varten.

Video

Staattisesti kuvatun videon saan maanantaina ja pari iltaa meneekin sen parissa käyttäen useampiakin ilmaisohjelmia ja omistamaani Sonar 7:sta, jotta pöytä-ääni ja video kohtaavat. Sekoitan sekaan hieman kameran ääntä jotta taustalle saadaan varsin hiljaisella keikkapaikan taustameteliä - pelkkä äänipöydän ääni oli liian laadukas eikä siten uskottava liveksi! Kameran hälyisestä äänitallenteesta tulee myös biisien väliin yleisön äänet paremmin mukaan. Teen leikkaamattomat videot molemmista seteistä bändin käyttöön. Pidän muutaman päivän vapaata bändiasioista ettei vauhti karkaa ihan käsistä, ja vasta seuraavana viikonloppuna löytyy sopiva työkalu - 39 € hintaan - biisien pätkimiseen, siirtymien tekoon ja tekstien lisäämiseen. Näin saan tehtyä pari näppärää 5 minuutin koostetta Youtubeen:
Seuraavaa keikkaa mainostetaankin jo ja siihen videopromot ovat oiva lisä.



Vaan olipas se kokonaisuudessaan parhautta. Kiitoksia kaikille jotka mahdollistivat tämän👍
(c) Björn Andersson

maanantai 10. joulukuuta 2012

Levyarviot Dion tuotannosta

RAINBOW

Rainbow: Richie Blackmore's Rainbow (1975)
Useampikin huippubiisi: Man On The Silver Mountain (klassikko), Catch The Rainbow (kaunis balladi), The Temple Of The King (toinen kaunis balladi) ja Sixteenth Century Greensleeves (myöskin klassikko). Muista Still I'm Sad on ihan kiva instru, mutta muut biisit ei vaan kolahda (ja tosi helposti tulee skipattua). Kokonaisuus on siis vielä vähän hakusassa, mutta semmoinen "Ronnie James Dio meets. Richie Blackmore + nippu nimettömiä soittajia" -tyylinen ratkaisuhan tämä olikin. Hyvät nopeat biisit puuttuu ja laatu vaihtelee. Tästä se Rainbow-homma kuitenkin lähti.
***

Rainbow: Rising (1976)
6 biisin "tiiviillä" (tosin pari biisiä on yli 8 minsaa) levyllä Starstruck, Stargazer ja A Light In The Black on täydellistä parhautta, joiden pitäisi olla kaikille raskaamman musiikin juurista kiinnostuneiden tuntemia. Tarot Woman on myös hyvä (ei ehkä pääse ihan samalle tasolle kuin nuo timantit) mutta loput kaksi biisiä ei vaan toimi mulle. Kokonaisuus selvästi tiiviimpi ja älppärin B-puoli on kauttaaltaan timanttia (ne kaksi 8 minsan biisiä). Kokoonpanossakin alkaa olla jo jonkinverran pysyvyyttä (ja Bainhan seurasi Dioa myöhemmin soolobändissäkin pitkään). Cozy Powell tuo rumpujen soittoon kyllä "munaa". Kokonaisuutena soitto on tiukkaa eikä hukkaminuutteja ole (mitä nyt just mulle ne pari biisiä ei niin toimi, onneksi ovat levyn lyhyimmät). Nyt osataan tehdä hyviä nopeitakin biisejä - tunnelmaa unohtamatta! Ja kyllähän A Light In The Blackin minuuttien soolokohta on melko heviä kamaa tuplabasareineen. Tätä levyä voi kyllä suositella!
****

Rainbow: Long Live Rock 'n' Roll (1978)
Viimeinen Dio-ajan Rainbow-kiekko sisältää todella kovia hittejä ja huippubiisejä, kuten Long Live Rock 'n' Roll, Gates Of Babylon ja Kill The King (levyn paras, Rainbown ehdoton helmi ja tästä on saanut innostuksensa monikin myöhempien aikojen muusikko - eteenkin heavyn puolelta). Muuten levyllä on ihan ok-biisejä, mutta tarttuvuus ei vaan riitä noin kovien seuralaisten kanssa, vaikka niissäkin on hienoja juttuja. No eivät vaan jää mun suosikiksi. Huonoa matskua ei ole kuitenkaan ollenkaan. Levyn päättävä Rainbow Eyes on hieno mutta pikkusen liian pitkä balladi. Tämä levy on varmaan ehkä tasaisin kokonaisuus. Kokoonpano ei säilynyt edellisestä ihan muuttumattomana, tokihan Cozy Powell jatkoi patteriston takana joten siltä osin sentään jatkuvuuttakin oli näkyvissä.
****

BEST OF RAINBOW DIO ERA (48 min):
  •     Man On The Silver Mountain
  •     Catch The Rainbow
  •     Starstruck
  •     Stargazer
  •     A Light In The Black
  •     Long Live Rock 'n' Roll
  •     Gates Of Babylon
  •     Kill The King


BLACK SABBATH

Black Sabbath: Heaven and Hell (1980)

Ensimmäinen Dion Black Sabbath -ajan levy sisältää viisi täysosumabiisiä eli Neon Nights (menevä startteri), Children Of The Sea (mahtava tunnelma), Heaven And Hell (legendaarinen tunnelmallinen nimibiisi, joka lähtee myöhemmin kovaan lentoon), Die Young (hurja meno - omasta mielestä ehkä jopa levyn paras biisi) ja Lonely Is The Word (groovaava päätösraita). Jäljelle jää vielä Lady Evil (joka on mielestäni aika keskinkertainen vaikka basso groovaakin kivasti) ja jämäbiisit Wishing Well ja Walk Away (varsinkin tämä on varsin heikko sävellys). Onneksi kovat biisit on niin timanttia ja niitä on paljon, joten uskaltaa antaa täydet pisteet, vaikkei paketti ihan täydellinen olekaan. Tämä on semmoinen levy joka jokaisen raskaan rokin harrastajan tulisi omistaa. Sanotaan Black Sabbathista ja sen laulaja/soittajakierrätyksestä mitä vaan niin kyllähän Dio se osaavin on. Ittelle kelpaa yhtälailla Ozzy ja 80-luvun sekavammankin kauden laulajat (ja kokoonpanot), kaikissa on oma jujunsa.
*****

Black Sabbath: Mob Rules (1981)
Toiselta levyltä puuttuu ihan huonot biisit kokonaan, mutta superhyviä on sitten vähemmän. Sellaiseksi lukisin ehkä Turn Up the Nightin (jyräävä starttiraita), The Mob Rulesin (ehkä levyn kovin biisi) ja Falling Off The Edge Of The Worldin (hidas startti mutta groovaa lujaa loppua kohden). Tommoista hitaammanpuoleista alkaa sitten olla enempi jo tässä vaiheessa, kuten eeppinen The Sign Of The Southern Cross ja Over And Over. Tasalaatuisempi kuin edellinen levy, mutta ei niin ikimuistoinen.
****

Black Sabbath: Dehumanizer (1992)
Dion toinen tuleminen Black Sabbathin vokalistiksi tuotti aika raskaan ja hidastempoisen levyn, mikä varmaan ennustikin jo Dion soolouran seuraavia levyjä. Henkilökohtaisesti tämä levy oli jäänyt aika paitsioon, mutta muutamat biisit toimii kyllä todella komeasti: TV Crimes ja I on selvästi ne kovimmat biisit, jotka painii samalla tasolla vanhempien hittien kanssa. Muista biiseistä After All (The Dead) on keskinkertaista parempi hidas ja raskas, ja Master Of Insanity ja Time Machine on ihan jees nopeammalta osastolta. Loput biiseistä on enempi yhdentekeviä.
***

Heaven And Hell: The Devil You Know (2009)
Kolmannella kerralla toimittiinkin sitten eri nimen alla ettei Ozzylle (tai enempi Sharonille) tule paha mieli. Levy on mielestäni aika raskas ja hidastempoinen. Laulu toimii loistavasti ja hyviä riffejä ja sävellyksiä sinällään löytyy, mutta perusilme on synkkä ja biisit raahautuu kuin kivireki, eikä niistä jää oikein mitään mieleen. Toki jotain nopeampiakin on sekaan saatu tehtyä, mutta niistä puuttuu sitten sisältö. Levy on tietyllä tavalla jatkoa Dehumanizerille sekoittaen Dion raskaampia soolokokeiluja, mutta kuitenkin jalostuen niistä paremmaksi - tosin pudottamalla selvät hitit pois. Soundimaailma on tietty nykyaikainen ja tuotanto pääasiassa toimii (pikkusen vanhemman tyylin kitarasoundeilla ois voinu saada elävämmän kuuloista, nyt kitarat pahimmillaan dominoi jopa rumpuja) eikä biisimateriaalistakaan löydy täysiä huteja. On tämä silti vaikea paikka arvostella. Biisit ja riffit sinällään toimii, mutta mitään "mahtielämystä" ei silti tule. Ei noissa oikein ole kovin montaa livenä toimivaa biisiä tarjolla, nopea Eating The Cannibals ehkä mutta ei sekään mikään tähtibiisi ole. Bible Black taitaa olla se biisi joka tuolta sitten loppupelissä erottuu. Tasapaksu ja keskinkertainen, mutta toki huippusuorituksia sisältyy biiseihin ettei tämä niin huono levy ole.
**

BEST OF BLACK SABBATH DIO ERA (53 min):
  •     Neon Knights
  •     Children Of The Sea
  •     Heaven And Hell
  •     Die Young
  •     Lonely Is The Word
  •     Turn Up The Night
  •     Voodoo
  •     The Mob Rules
  •     Falling Off The Edge Of World
  •     TV Crimes
  •     I


DIO

Dio: Holy Diver (1983)
Dion eka soolobändilevy alkaa heti erittäin rokkaavalla nopealla Stand Up And Shoutilla ja tätä maksimitasoa levyn biiseistä melkein puolet onkin (legendaosasto jatkuu raidoilla: Holy Diver, Don't Talk To Strangers ja Rainbow In The Dark). Muutenkin hyvin toimivia biisejä löytyy, mm. Gypsy, Straight Through The Heart, eikä loputkaan ovat yhtään huonoja. Levy on kokonaisuudessaan erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Kuuluu myöskin hardrockin perusteoksiin ja raskaamman rokin harrastajan levyhyllyyn.
*****

Dio: The Last in Line (1984)
Toinen soolobändilevy jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Itse asiassa aina en edes (omaksi häpeäkseni) muista kummalta levyltä parhaat biisit ovatkaan, sen verran samasta puusta nämä on veistetty. We Rock on erittäin hyvä nopea nimensä mukainen starttibiisi ja sitä seuraa The Last In Line, joka myöskin on täysien pisteiden arvoinen kappale. Kolmas kova on suora rokkibiisi Evil Eyes. One Night In The City rullaa kans kivasti, mutta alkaa kallistua jo keskinkertaisemmalle puolelle. Levyllä on myös biisi joka ei iske ollenkaan eli duurivoittoinen Mystery. Kokonaisuudessaan tämä levy ei yllä debyytin tasolle mutta on joka tapauksessa kova kiekko tämäkin.
****

Dio: Sacred Heart (1985)
Kolmoslevy sisältää pääasiassa ihan ok materiaalia, mutta mitään huippubiisiä ei nouse esille. Avausraita King Of Rock And Roll rokkaa kyllä mukavasti ja Rock'n'Roll Children on hyvä biisi eikä nimibiisikään (levyn eepos) hassumpi ole, mutta muuten mennään aika keskinkertaisessa materiaalissa. Hyviäkin hetkiä löytyy eikä laulupuolella edelleenkään ole mitään vikaa, mutta toisaalta levyn 4 viimeisestä biisistä vain Just Another Day on sellainen jota edes jaksaa kuunnella.
**

Dio: Dream Evil (1987)
Nelonen starttaa heti loistavalla Night Peoplella ja Dream Evilillä. Sitten on vuorossa hieman laimeammat pari biisiä (Sunset Superman ihan ok rokki, All The Fools Sailed Away eeppinen hitaampi), mutta seuraavana tuleva Naked In The Rain piristää erilaisuudellaan. Lopuista Overlove ja Faces In The Window ovat vauhdikkaita rokkibiisejä ja When A Woman Criesissä on mielenkiintoista ideaa kyllä. I Could Have Been A Dreamer taasen on skipattava (yliannostus duuria). Kyllähän tää edellisestä parantaa kuitenkin.
***

Dio: Lock Up the Wolves (1990)
Tässä vaiheessa kokoonpano on jo uudistunut aika isolla kädellä noista 80-luvun alkuvuosista, mikä on tietty joillekin faneille ollut jo liikaa ja sillä tätä levyä onkin dissattu. Ittelläni tämä oli vinyylinä ja ihan muutamaa biisiä lukuunottamatta iski heti. Levy lähtee käyntiin loistavalla Wild Onella, missä menoa ja meininkiä riittää. Toinen nopea rokkibiisi on Walk On Water, missä riffi pyörii komeasti ja kolmas ripeämpi (mutta noita kahta hitaampi) on Why Are They Watching Me. Between Two Hearts ja Lock Up The Wolves ovat varsin hitaita ja eeppisiä, Muuten materiaali on paljolti keskitempoista. Evil On Queen Street on poikkeuksellinen hitaalla 6/8 tahtilajillaan. Levyn päättävä My Eyes on ehkä keskitempoisista se paras. Kokonaisuutena riffejä on paljon, biiseissä on monenlaista koukkua, vaihtelua ja tietynlaista tuoreutta. Ero edellisiin levyihin on selvä, mutta vielä ei mennä raskaaseen maailmaan ja soundimaailma on varsin rock. Nuoret soittajat (eteenkin kitaristi) näyttävät taitojaan. Levyllä voisi olla enempi vauhdikasta materiaalia, nyt noita hitaita ja eeppisempiä on aika paljon. Eipä siinä, nuo ovat aika vahvoja esityksiä ja rimanalitukset on vältetty. Knoppitietona kiippareita tällä levyllä soittaa sittemmin Stratovariuksestakin tuttu Jens Johansson. Kyllä mää tätä suosittelisin Dion lauluäänestä pitäville ihan varauksetta.
****

Dio: Strange Highways (1993)
Sitten alkaakin mennä raskaanpuoleiseksi, vähän kuin jatkoa Black Sabbathissa vierailulle mutta perinteet heitetään romukoppaan. Kokoonpano on mennyt jälleen uusiksi ja biisimateriaali on varsin vaihtelevaa. Jokunen biisi kulkee vielä ihan kivasti "Dehumanizer-hengessä", mutta muuten biisit alkaa olla epämääräisen levottomia ja erikoisia. Kaikki kasarityyppinen "diomaisuus" on kadonnut. Kyllähän Ronnie James laulaa edelleen hyvin, mutta taustamusiikki on kyllä jotain ihan muuta. Melko karu kiekko. Tähti ihan vaan Hollywood Blackin, Give Her The Gunin ja Bring Down The Rainin takia.
*

Dio: Angry Machines (1996)
Edellisen levyn raskaalla ja epämääräisellä linjalla jatketaan. No jotta tästäkin vois edes jotain hyvää sanoa niin Don't Tell The Kids yrittää rokata pikkusen keveämmissä tunnelmissa, mutta siihenpä se sitten jääkin. Muuten synkistelyä ja outoja biisejä riittää. Esim. Stay Out Of My Mind on viimeisen päälle sekava 7 minuutin kokemus jousiorkesteriväliosineen (ihan kuin ois vanhoista scifileffoista repäisty joku ahdistuskohtaus). Double Monday on kyllä nimensä mukainen tuplamaanantai. En oikein tiedä kenelle tätä levyä voisi suositella.


Dio: Magica (2000)
Tämä eeppinen tarina on selvästi parannusta raskaaseen kauteen, mutta hetkellisistä toimivista kohdista huolimatta levy ei vaan iske kokonaisuutena eikä edes yksittäisinä biiseinä. Ei tämä varsinaisesti huono ole (kuten parista edellisestä voi suoraan sanoa), mutta jättää kuitenkin kylmäksi. Raskasta ja hidasta on paljon tarjolla. Fever Dreams ja Challis on ehkä ne toimivimmat biisit.
**

Dio: Killing The Dragon (2002)
Viimeinkin alkaa tulla kunnon materiaalia. Killing The Dragon on loistava aloitusbiisi ja sitä seuraa heti toinen kova Along Comes A Spiderin muodossa. Muita varsin hyvin toimivia biisejä on vauhtibiisi Better In The Dark, videobiisi Push, Throw Away Children, Scream ja levyn eeppisin hidastelu Rock & Roll. Levyllä on mukavasti vauhtia vaikka seesteisempiäkin biisejä sekaan sopii. Ainoastaan levyn päättävä Cold Feet on semmoinen mikä ei iske. Kokonaisuus on siis varsin hyvä ja levy olikin loistava paluu. Levyn soundit on modernit mutta meininki on "sitä vanhaa hyvää Dioa".
****

Dio: Master Of The Moon (2004)
Mahtava nopeasti rokkaava aloitusbiisi One More For The Road nostaa fiiliksen heti kattoon, mutta kakkosbiisillä Master Of The Moon se vähän lässähtää, huolimatta ko. biisin toimivistakin osista. Levyn luonteeseen kun kuuluu hidastelu ehkä vähän liikaakin, kolmosena esitellään The End Of The World joka jatkaa rauhallisella linjalla eikä vauhtia kovin paljoa seuraavalla Shiversillä tule mukaan. Sitten painetaan jarrua ihan kunnolla The Man Who Would Be King kappaleessa ja olo alkaa olla aika hämmentynyt. Tässä kohti tulee "levyn pakollinen eeppinen" The Eyes joka vauhdin puutteesta huolimatta toimii hyvin. Kovasti vain olisi kaivannut vauhtibiisejä ennen eeposta. Sen jälkeen Living The Lie alkaa purkaa vähän painetta ja vaikkei biisi erityisen loistava ole, niin se on erittäin kaivattu. Sitten päästään taasen junnaamaan I Am:illa, vaihtelun vuoksi Death By Love pikkusen kiihdyttää, mutta sitten levy päätetään vielä hidasteluun In Dreamsilla. Soundimaailma on pikkusen pehmeämpi kuin edellisellä levyllä. Ihan huonoja biisejä levyllä ei ole, mutta se ei vaan lähde toimimaan kuten edellinen.
***

BEST OF DIO (77 min):
  •     Stand Up And Shout
  •     Holy Diver
  •     Don't Talk To Strangers
  •     Rainbow In The Dark
  •     We Rock
  •     The Last In Line
  •     Evil Eyes
  •     Rock 'n' Roll Children
  •     Night People
  •     Dream Evil
  •     Wild One
  •     Night Music
  •     Why Are They Watching Me
  •     Killing The Dragon
  •     Push
  •     Throw Away Children
  •     One More For The Road

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Katsaus Helloweenin tuotantoon

Walls Of Jericho (1985)
Laajennettu painos ensimmäisestä täyspitkästä levystä sisältää Helloween EP:n (5 ensimmäistä kappaletta), varsinaisen Walls Of Jericho albumin ja kasan bonusbiisejä (remixejä, livejä ja demoja) ja levyä seuranneen Judas EP:n nimibiisin. Soundit on aika raa'at vähän samaan tyyliin kuin Metallicankin ensimmäisellä levyllä, mutta meininki ja näyttämisen halu on yhtä kova. Biisit ovat kauttaaltaan nopeita, teknisiä, melodisia, tuplabasaritykitystä sisältäviä ja onkin sanottu että tämä on ensimmäinen power metal julkaisu. EP:n puolella Victim Of Fate on loistava biisi, vaikka se myöhemmin äänitettiinkin uusiksi Kisken laulamana. Starlight ja Murderer ovat ihan peruspoweria. Pari muuta biisiä on jäänyt vähän enempi unohduksiin, vaikka ”samaa paahtoa” nekin ovat (Cry For Freedomissa on balladimainen intro, mutta siitä se vauhti taas kiihtyy yli 200 iskuun minuutissa). Jerikon muurien osuus käynnistyy tietty teemabiisillä ja sen perään tulee erinomainen Ride The Sky - todellinen klassikko omassa genressään. Armotonta tuplabasarin pieksämistä riittää biisitolkulla ja vasta Gorgar viiden biisin päässä on hitaampi. Sitten mopo karkaa taas käsistä ja tulee kaksi supernopeata kappaletta, tokikin How Many Tears sisältää rauhallisen väliosan. Laajennetun painoksen ensimmäinen levy päättyy loistavaan Judas-biisiin, joka on mielestäni yksi parhaimmista Hansenin laulamista kappaleista.
Kokonaisuutena voisi sanoa että Hansenin laulu ei ole vielä sitä tasoa mitä se myöhemmin Gamma Rayssa on ollut, biisit ovat melkeinpä levyn alusta loppuun täyttä paahtoa ja sekaan mahtuu useampikin välimallin biisi. Voimametallin perusteet on joka tapauksessa valettu.
***

Keeper Of The Seven Keys Part I (1987)
Kakkoslevy starttaa introbiisillä, josta loistava I'm Alive aloittaa tykityksen ja bändiin liittynyt Michael Kiske päästää ensimmäistä kertaa äänensä kuuluviin – itse kappalehan on aika suoraa jatkumoa ensimmäiselle albumille, mutta tokikin joka osa-alueella on parannettu. Kisken ensimmäinen sävellys A Little Time tuo viimein sitä kaivattua vaihtelua ja se sisältääkin vähän erilaista rytmittelyä, kitarasoolon jälkeistä tunnelmaa luovaa väliosaa (mm. herätyskello ja muut hassut efektit vierailee – melkein pinkfloydimaista meininkiä) muttei tuplabasareitakaan ole unohdettu - loistava biisi, täydet pisteet! Twilight Of The Gods on vanhan liiton tykitys, jossa tuotanto on ollut terävänä ja biisi laadukas, mutta kalpenee muun materiaalin seassa. Kaunis balladi A Tale That Wasn't Right esittelee jälleen kerran taitoa tehdä monipuolisia biisejä ja tuo hyvin laulajan kyvyt esiin. Voimakertsin sisältävässä Future Worldissä nopeus on pidetty kurissa ja se onkin selkeä hittibiisi, josta ei vaan voi olla pitämättä. Hansenin säveltämä Halloween on 13 minuuttinen monipuolinen ja tunnelmallinen eepos, sisältäen paljon erilaisia koukkuja ikäänkuin summaten Helloweenin olemuksen. Bonuksista merkittävin on tietenkin Kisken komeasti laulama Victim Of Fate.
Kokonaisuutena soundit ovat varsin onnistuneet ja tasapainoiset, tarvittavaa vaihteluakin on saatu, biisit ovat pääasiassa loistavia sävellyksiä (I'm Alive, A Little Time, Future World ja Halloween) ja ainoa keskinkertainen on Twilight Of The Gods. Klassikkolevy, jonka tulisi löytyä kaikkien raskaammasta musiikista pitävien levyhyllystä.
*****

Keeper Of The Seven Keys Part II (1988)
Tuplalevyhän Keepereiden olisi pitänyt olla, mutta levy-yhtiö hylkäsi idean. Kakkososa starttaa introlla, josta nopea Eagle Fly Free ponkaisee käyntiin ollen täyttä tykitystä ja sisältää jopa bassosoolon ja rumpubreikin - loistava biisi kaikenkaikkiaan. Seuraavat kaksi biisiä eivät sitten iskekään, vaan jäävät pahasti levyn muun materiaalin jalkoihin, vaikkeivät varsinaisesti huonoja biisejä ole. Helloweenin asteikoilla keskitempoinen sinkkubiisi Dr. Stein on tietty hyvä yleisönkalastelubiisi. Vaihtelu ei lopu tähän vaan 6/8-tahtilajissa kulkeva We Got The Right jatkaa pikkuisen rauhallisempaa linjaa ja on ihan ok. March Of Time palauttaa vauhdin ja tuo tuttuja kaikuja debyyttialbumilta. Levyn lopussa tulee superhitti I Want Out ja jälleen kerran eeppinen yli 13 minuutin loistava Keeper Of The Seven Keys. Laajennetussa versiossa varsinaisen levyn kymppipaikalla on Save Us, joka on mielestäni yksi levyn parhaimpia biisejä. Bonusmateriaalista sinkkujen B-puolista Savage ja Livin' Ain't No Crime olisi kelvannut itse levylle muutaman keskinkertaisemman biisin tilalle.
Kokonaisuus jää mielestäni ykkösosaa vaisummaksi, vaikka levy sisältääkin loistavia biisejä (Eagly Fly Free, I Want Out, Keeper Of The Seven Keys ja Savage) ja Dr. Steinkin on hyvä biisi. Soundimaailma on hyvin samanlainen kuin ykkösosalla.
**** 

Pink Bubbles Go Ape (1991)
Neljäs albumi jakaa mielipiteitä aika runsaasti: vain tosi vannoutuneet ja kaikkiruokaiset fanit ovat kehuneet tätä levyä. Perustajajäsen Kai Hansen on vaihtunut Roland Grapowiin ja popimpi ote alkaa ottaa otetaan. Intron jälkeinen Kids Of The Century on ihan ok ja rokkaava, vaikkakin ehkä vähän liian pirteä. Sitten ote karkaa ja ihmettely alkaa. Sinkkubiisi Number One on melko hirveä heavypop-ralli. Heavy Metal Hamsters on tietyllä tavalla ihan kiva huumoripala, mutta ei tämän levyn biiseihin kyllä pääse sisälle. Välillä koitetaan taas vauhdikkaampaa, mutta niin paljon pehmeämmissä maailmoissa mennään, että eipä juuri powermetallista voi puhua. Ja tuota hassuttelua ja ilottelua on ihan liikaa, ihan kuin tätä ei olisi edes tehty vakavasti otettavaksi levyksi. Tällä levyllä on tasan yksi hyvä biisi ja se on The Chance, joka onkin ainoa positiivinen asia levyllä. Kuvaavaa on myös se että bonusbiisinä oleva Shit And Lobster sopisi loistavasti levylle (olisivat vaan laittaneet sen alkuperäisen normiversionkin mukaan, aikoinaan meni vain Japanin jakeluun).
Tuotanto on jees mutta materiaali ei hääppöistä ole. Ainoa tähti tulee The Chancesta.
*

Chameleon (1993)
Kisken viimeiseksi jäänyt levy on mielestäni sävellyksellisesti vahvempi paketti kuin edellinen, mutta musiikillisesti linja on melko sekava: löytyy toki hyviä rokkaavia biisejä mutta toisaalta monenlaista pehmeämpää poppia, progressiivista rokkia ja peräti swingiä torvisektioineen. Jo nimi kertoo että melkoisen muuntautuvissa maisemissa liikutaan ja kyllähän soittajat hyvin tuota monipuolista palettia pysyy hallitsemaankin, eli soitollisesti homma kyllä toimii, soundit on hyvät, kitarasooloja on paljon ja biisitkin parhaimmillaan toimii hyvin, mutta heavyä, saati poweriametallia ei juuri ole havaittavissa. Outo levy jota toiset vihaa eikä edes hyväksy tätä Helloweenin tuotannoksi. Kyllähän tämä sisältää ihan kivoja ja hyviä biisejä kuten First Time (kivasti groovaava rokimpi biisi), Giants (yksi levyn raskaimmista biiseistä) ja Music (tunnelmallinen, rauhallinen mutta kuitenkin tietyllä tavalla raskaampaa rokkia sisältävä), ja toisista taas löytyy jotain ovelaa koukutusta (esim. svengaava Crazy Cat ja Revolution Now kiehtoo), mutta osa biiseistä on taas todella ärsyttäviä (esimerkiksi I Don't Wanna Cry No More).
Yleisilme on kuitenkin sekalainen kokoelma eri tyylejä, vähän kuin kaverit olisivat halunneet kokeilla mitä kaikkea osataan. Näin iso muutos oli ihan liikaa eikä ihme että bändi ajautui kriisiin. Pisteet yksittäisistä kivoista biiseistä, jotka ei tosin millään tavalla sovellu Helloweenin yleiseen linjaan. Musiikillisesti avoimille suosittelen kuitenkin kokeilemaan, ja kyllähän Kiske komeasti laulaa.
**

Master Of The Rings (1994)
Niinhän siinä sitten kävi että sekä vokalisti että rumpali lähtivät ja tilalle tulivat Pink Cream 69:stä Andi Deris ja Gamma Raysta Uli Kusch. Jälleen tarjoillaan introbiisi ja sen jälkeen timanttiset Sole Survivor (missä Kusch esittelee rumpalointitaitojaan) ja Where The Rain Grows (nopeampi sinkkubiisi, jossa on samaa henkeä kuin vanhan liiton powerissa), joilla bändi todistaa olevansa edelleen elossa, jälleen metallia ja että Kiskenkin voi korvata. Why? on keskitempoinen ja helposti lähestyttävä kappale. Kiskelle ”omistettu” Mr. Ego on sitten hitaampi riffittely, jossa kertsi yllättää 6/8-tahtilajillaan. Perfect Gentleman on viimeisen päälle suunniteltu sinkkubiisi tarttuvalla melodialla ja kertsillä. The Game Is On on taasen nopeampi ja hieman tuota huumorielementtiäkin sisältävä (kaikenlaisia peliääniä seassa), mutta ei ollenkaan huono biisi. Secret Alibi on jälleen yksi vahvan kertsin biisi ja Take Me Home groovaa vahvoine riffeineen ollen mukavaa vaihtelua. In The Middle Of A Heartbeat tarjoaa todella hienon hitaan biisin, missä akustisia kitaroita ja tunnelmaa riittää, mutta biisissä on myös särökitarat mukana rokkaamassa kertseissä. Levyn päättää nopea Still We Go, missä vanhan liiton poweria on pohjalla, mutta biisi sisältää myös erilaisempia osia.
Kokonaisuutena levy sisältää paljon tarttuvia yleisömagneettibiisejä ja tältä tulikin peräti 4 singleä ulos, kaikki erilaisilla koukuilla varustettuina. Tyyli on toki muuttunut Keepereiltä vähän pehmeämpään suuntaan, vaikka tuplabasareita tarjoillaankin ja kitaramelodioita riittää. Soundimaailma on aika rock ja ilmava vaikka raskaampaa musiikkia tässä tehdäänkin. Grapowin Stratocasterin kaulamikkisoundin tunnistaa helposti, hän toikin tietynlaista keveyttä ja ilmavuutta kitarapuolelle tullessaan, mutta parhaat palat (lukuunottamatta The Chancea) meni kyllä hukkaan kahdella edellisellä julkaisulla. Kokonaisuus toimii ja tämä on Helloweenin uuden tulemisen kivijalka.
****

The Time Of The Oath (1996)
Päättömän nopeat biisit edelliseltä puuttuivatkin, nyt tarjotaan heti avausraidaksi We Burn, joka voisi vokaaleja lukuunottamatta olla kuin ensimmäiseltä levyltä. Sitten seuraa suorana jatkona edelliselle levylle mainio parivaljakko Steel Tormentor ja Wake Up The Mountain (jossa on loppupäässä 80-luvun meiningin mukainen tuplakitaraväliosa). Power on ensimmäinen sinkkulohkaisu ja onkin hyvin tarttuva kappale - oikein malliesimerkki tämän tyylilajin biisistä tarttuvalla kertosäkeellä. Voimaballadi Forever And One kulkee 6/8-tahtilajissa, ja hoitaa paikkansa perusvarmasti. Vauhdikas Before The War on kuin jatkumoa levyn avaukselle, mutta ei ole yhtä vahva. Keskitempoinen A Million To One jää selvästi keskinkertaisen alle mutta Anything My Mama Don't Like on pienestä huumoriaspektistakin huolimatta ihan kiva ja viihdyttävä biisi. Kings Will Be Kings kiihdyttää taas vanhan liiton meiningin mukaisesti ja tiukkaa riffitystä riittää – tosin vähän levoton olo tästä biisistä jää. Mission Motherland on 9 minuutin biisi, mutta ei ole niin eeppinen kuten yleensä Helloweenin pitkät teokset ruukaavat olla. Sinällään ihan ok, sisältää muutaman kelpo riffin, yllättäviäkin osia (kuten funkia) ja ennen loppuhuipennusta rauhallisemman piano-osuuden. Levyn toista hidasta If I Knew ei edes urkuosuudet pelasta. Lopulta ehkä hieman ylipitkäkin levy päättyy raskaammin riffittelevään lähes 7 minuuttiseen nimibiisiin. Se onkin kohtuu vahva esitys ja itse asiassa Grapowin ainoa sävellys tälle levylle. Jälleen kerran huomaa kitarasoundeista että raskaammankin oloiset biisit saa pehmeyttä Stratocaster-soundista ja kyllähän Grapowin sooloista löytyy ihan erilaista tyyliäkin.
Kokonaisuus on raskaampi ja nopeampi kuin edeltäjällä, mutta toisaalta biisien laatu heittelee enempi ja soundit on muhjuisemmat (samasta tuottajasta huolimatta). Parhaat biisit voinee tiivistää neljään ensimmäiseen.
***

Better Than Raw (1998)
Kolmas levy tällä kokoonpanolla tarjoaakin sitten vaihtelevia tunnelmia. Sinfonisen intron jälkeen lähtee hyvinkin paljon ärsyttävä ja päällekäyvä Push, jossa ei tunnu olevan mitään hyvää ja onkin helpotus kun se päättyy. Onneksi Falling Higher lupaa parempaa normaalimmalla kompilla, hienolla kitarasoolo-osuudella ja onkin ehkä eniten jatkoa edelliselle levylle. Sitten tulee erinomainen keskitempoinen ja tarttuva singlebiisi Hey Lord!. Don't Spit On My Mind riffittelee kierosti ja on sinällään ihan ok. 8 minuutin nopeaan ja raskaaseen Revelationiin on koitettu hakea eeppisyyttä, mutta se osittain epäonnistuu tehtävässään vaikka väliosassa kuulostaakin ihan joltain muulta bändiltä - raskaat osat ovat vaan puuduttavia. Time on levyn tikittävä hidas, joka ei ole millään muotoa edes tyypillinen balladi, mutta toimii loistavasti. Keskitempoista vähän nopeampi I Can sopisi suoraan Master Of The Ringsille, tarttuu kuin purkka tukkaan ja olikin ensimmäinen sinkkubiisi. Vähän hitaampi ja raskaampi A Handful Of Pain on yksi parhaista Helloweenin ei-nopeista, ja siinä sointukierto ja riffittely toimii loistavasti vahvan laulun alla. Nämä kaksi ovatkin levyn parhaat kappaleet. Levyn lopulla saadaan taas huumori-iloittelua latinan kanssa leikkivän Lavdate Dominumin muodossa. Onneksi levyn päättävä nopea Midnight Sun sentään jättää hyvän mielen, kappale sisältää paljon sekä vanhempaa että uudempaa Helloween-tyyliä. Soundit ovat selkeämmät kuin edellisellä levyllä.
Kokonaisuus tarjoaa raskaampaa fiilistä kuin koskaan aiemmin, mutta muutama keveämpi ja rokkaava biisi erottuukin hyvässä valossa. Levyllä on tasan 3 erinomaista biisiä ja muutama ihan ok, mutta sitten löytyy sitä toistakin ääripäätä ihan liiankin kanssa, mikä karsii tähtiä. Levyä ei vaan voi kokonaisuudessaan kuunnella, vaan biisejä on skipattava rankalla kädellä.
**

The Dark Ride (2000)
Tämä levy on nimensä mukaisesti synkempi ja ehkäpä raskaampikin, mutta toki melodisuus on edelleen voimissaan. Kitaratkin on viritetty alemmaksi ja soundimaailma on tummasävyinen. Intron jälkeinen Mr. Torture on varsin hyvä biisi tarttuvalla kertosäemelodialla. All Over The Nations taasen on vauhtihumppaa perinteisimmissä maisemissa, mutta superpositiivisena (tummasta soundimaailmasta huolimatta) se ei vaan toimi. Escalation 666 on raskain, hitaimmin etenevä ja matalimmalta möyrivin kokemus mihin on Helloweenin uralla törmännyt tähän mennessä - ihan mielenkiintoinen tapaus, taatusti erilainen kokemus ja kyllähän tuossa toki riffit pyörii mukavasti. Levyn paras biisi If I Could Fly on levyn keveimmästä päästä ja omaa tarttuvia melodioita (kuten useasti toistuvan pianokuvion) ja sinkkubiisille sopivan kertosäkeen - mainio biisi eikä ole edes kovin monimutkainen. The Departed (Sun Is Going Down) on taasen ihan erilainen biisi kuin mikään aiempi kevyemmällä kompilla ja muutenkin poppimaisemmalla otteella, vaikka kitarat edelleenkin on voimakkaasti esillä. I Live For Your Pain on tavallaan kevyempi kappale, mutta kitarat möyrii matalissa vesissä ja siitä tuleekin aika mielenkiintoinen kontrasti tähän keskitempoiseen ja mukavasti kulkevaan biisiin – yksi levyn parhaista biiseistä. We Damn The Night on hieman raskaampaa, mutta aika perus poweria hyvällä kertsillä. Hauskana huomiona väliosassa tulee koskettimien tukema klassinen tilutus (jonka tyyppisiä Helloweenin vanhemmasta materiaalista vaikutteita saaneet bändit ovat harrastaneet paljon). Nimibiisi päättää levyn ja melkein 9 minuuttia on tarjolla eeposta - ja kyllähän se toimii summaten tietyt osat levystä yhteen.
Ihan mahtavia timanttibiisejä ei ole kuin yksi, mutta useampikin hyvä löytyy kaveriksi. Yleisellä tasolla kevyempiin biisirunkoihin on raskaus sisälletty matalavireisillä paljon äänikuvasta taajuuksia rosvoavilla kitaroilla, lisäksi koskettimia on käytetty paljon.
***

Rabbit Don't Come Easy (2003)
Jänislevyä saatiin odottaa kolme vuotta (välissä tuli laaja kokoelmaboksi) ja levyllä soittaakin uusi kitaristi Sascha Gerstner. Rumpalina aloitti Mark Cross, mutta hän sai nauhoitetuksi vain kaksi biisiä ennenkuin joutui vetäytymään projektista sairauden takia. Häntä paikkasi studiossa Motörheadin Mickey Dee. Levystä ensimmäinen havainto on varsin selkeä soundimaailma, kitaroiden palaaminen normaaliin vireeseen ja niiden korostetun merkityksen poistuminen. Avausraita Just A Little Sign on hyvinkin tyypillinen nopea power metal -biisi, jonka tarkoitus on tietenkin osoittaa että Helloween on tullut takaisin kevemmällä ja iloisemmalla otteella - loistava aloitus levylle ja toi itselleni mieleen jopa Keepereiden legendaarisimpia hetkiä. Kakkosbiisi Open Your Life on tarjoaa sekä vahvaa riffittelyä että vaihtelevia tempoja rauhallisemmalla säkeistöllä ja nopealla kertosäkeellä - loistava biisi tämäkin. Sitten The Tune katkaisee harmittavasti hyvin alkaneen putken turhanpäiväisellä iloittelulla (vastaavanlainen tapaus tulee vastaan Do You Feel Goodin muodossa myöhemmin). Itseironinen ja vähän kevyempi Never Be A Star valloittaa tarttuvalla kertosäkeellä ja onkin levyn popahtavin biisi. Liar on nopea positiivisella tavalla kiero biisi. Sun 4 The World leikittelee itämaisilla tunnelmilla. Loppupuolella tulee Hell Was Made In Heaven, jota on soitettu keikoillakin legendaarisemman materiaalin seassa, ja kyllähän tämä tarttuvakertsinen tuplabasarihumppa toimii oikein mukavasti ja puolustaa paikkaansa - tietyllä tavalla tulee mieleen sekä Keeperit että Rings.
Kokonaisuutena levyllä on paljon perinteistä poweria, mutta vaihteluakin tarjotaan hieman keveämmillä, erikoisemmilla ja jopa muutamalla pikkuisen raskaammallakin biisillä. Vahva paluu synkempien tunnelmien ja miehistönvaihdosten jälkeen.
****

Keeper Of The Seven Keys: The Legacy (2005)
Rohkeutta bändiltä ei puutu kun tekevät kolmannen osan Keepereiden sarjaan. Levy on itseasiassa tupla-cd jolla on yhteismittaa lähes 80 minuuttia, eli varsin massiivisen teoksen kanssa ollaan tekemisissä. Levyn aloittaa lähes 14-minuuttinen eeppinen The King For A 1000 Years, joka on siis vastine kahden aiemman Keeperin pitkille kappaleille, ja kyllähän se viihdyttää oikein mukavasti eikä siihen ehdi pitkästymään – todella hyvä kappale. Yli 7-minuuttinen mainio kakkosbiisi The Invisible Man on sekin vaihteleva sisältäen rauhallisempaa tunnelmanluontia mutta myös perinteistä voimametallia ja vahvan kertosäkeen. Pleasure Drone yllättää erilaisemmalla rytmityksellään ja rytminvaihdoksillaan. Sinkkubiisi Mrs. God on levyn kevein ja lyhin kohtuu yksinkertainen rokkibiisi. Kakkoslevyn starttaava 11-minuuttinen Occasion Avenue sisältää sampleja vanhoista Kisken laulamista kappaleista ikään kuin radiosta kuunneltuna ja muutenkin eeppinen kappale on täynnä monenlaista vaihtelua mm. kirkkokuoron ja raskaamman riffittelyn muodossa. Hieman on kuitenkin erikoinen veto sisällyttää kaksi pitkää teosta mukaan ja tämä jääkin vähän heikommaksi näistä kahdesta, mutta on silti kiehtova. Light The Universessä vierailee Candice Night duetoimassa balladia ja on ihan ok. Lopuista biiseistä voisi sanoa että kyllähän tuolta olisi ollut vara jotain tiputtaa sinkkujen B-puoleksi ja tehdä kompakti yhden levyn painos, esimerkiksi Come Alive ja Get It Up jäävät selkeästi muun levyn jalkoihin. Levyn muut biisit ovat ihan ok, mutta eivät erotu välttämättä suuntaan tai toiseen.
Pisteet onnistuneesta paluueepoksesta ja muutamasta rautaisesta biisistä. Soundimaailma on selkeä ja tasapainoinen. Tiivistämällä kokonaisuutta tästä olisi saanut helposti neljän tähden levyn.
***

Gambling With The Devil (2007)
Jos Dark Ride oli alapäävoittoinen niin tämän levyn tuotanto on sitten yläpäävoittoista. Intron jälkeinen nopea Kill It jatkaa suoraan edellisen levyn linjoilla sisältäen korkeata kirkuhuutoa, tehokertsin, pientä kirkkokuoroa ja hitaampaa fiilistelyosaa – olennainen on saatu tiivistettyä tehokkaasti neljään minuuttiin. The Saints on supernopea iloluonteisempi perinteinen Helloween-biisi. Lyhyt ja ytimekäs As Long As I Fall tarjoilee keskitempoisempaa ja tavallaan vähän keveämpää menoa, vaikka kitarat toki jyrää iskukohdissa. Paint A New World on nopea ja riffikäs kitaristien yhteistyönä syntynyt tavallisuudesta hieman poikkeava paahtobiisi, ja se onkin yksi levyn parhaista. Final Fortune on selvästi hittihakuinen keskitempoista nopeampi vahvan melodinen biisi, jossa kitaraharmonoiden vaihduttua soolotteluvuoroihin se iski heti eka kerralla lujaa tajuntaan. The Bells Of The 7 Hells tarjoaa taasen vuorostaan nopeaa menoa edellisen levyn hengessä, mutta yllättää biisin loppupuolella hyvin epätyypillisellä raskaammalla riffittelyllä. Alle 4 minuuttinen keskitempoinen riffipohjainen I.M.E. on mielestäni yksi levyn parhaista biiseistä sisältäen mukavasti raskautta, jämyä riffittelyä, tarttuvan kertsin ja kiehtovan yksinkertaisen kitaramelodiakuvion säkeistön taustalla. Sen sijaan Can Do It on karmaiseva duurirenkutus, jonka olisi voinut jättää pois levyltä - on se vaan kumma että melkein joka levyltä löytyy jokin ärsyttävä biisi.
Kokonaisuutena riffittelyä on paljon, nopeuksissa ei säästellä, mutta toki vaihteluakin tarjotaan ettei jatkuvasti kaahata. Jotain vähän uudempia tuulia on saatu sekoitettua mukaan, itse veikkaisin että muutama levy sitten mukaan tullut toinen kitaristi Gerstner voisi olla tämän tuoreuden takana. Ihan timanttisia hittejä levyllä ei varsinaisesti ole, mutta toisaalta hyviä biisejä on mukava nippu. Tietty väliin mahtuu yksi karmeus ja soundit on aika kuluttavat (paljon yläpäätä) ettei levyä jaksa kovin montaa kierrosta kuunnella.
***