Laajennettu painos ensimmäisestä täyspitkästä levystä sisältää Helloween EP:n (5 ensimmäistä kappaletta), varsinaisen Walls Of Jericho albumin ja kasan bonusbiisejä (remixejä, livejä ja demoja) ja levyä seuranneen Judas EP:n nimibiisin. Soundit on aika raa'at vähän samaan tyyliin kuin Metallicankin ensimmäisellä levyllä, mutta meininki ja näyttämisen halu on yhtä kova. Biisit ovat kauttaaltaan nopeita, teknisiä, melodisia, tuplabasaritykitystä sisältäviä ja onkin sanottu että tämä on ensimmäinen power metal julkaisu. EP:n puolella Victim Of Fate on loistava biisi, vaikka se myöhemmin äänitettiinkin uusiksi Kisken laulamana. Starlight ja Murderer ovat ihan peruspoweria. Pari muuta biisiä on jäänyt vähän enempi unohduksiin, vaikka ”samaa paahtoa” nekin ovat (Cry For Freedomissa on balladimainen intro, mutta siitä se vauhti taas kiihtyy yli 200 iskuun minuutissa). Jerikon muurien osuus käynnistyy tietty teemabiisillä ja sen perään tulee erinomainen Ride The Sky - todellinen klassikko omassa genressään. Armotonta tuplabasarin pieksämistä riittää biisitolkulla ja vasta Gorgar viiden biisin päässä on hitaampi. Sitten mopo karkaa taas käsistä ja tulee kaksi supernopeata kappaletta, tokikin How Many Tears sisältää rauhallisen väliosan. Laajennetun painoksen ensimmäinen levy päättyy loistavaan Judas-biisiin, joka on mielestäni yksi parhaimmista Hansenin laulamista kappaleista.
Kokonaisuutena voisi sanoa että Hansenin laulu ei ole vielä sitä tasoa mitä se myöhemmin Gamma Rayssa on ollut, biisit ovat melkeinpä levyn alusta loppuun täyttä paahtoa ja sekaan mahtuu useampikin välimallin biisi. Voimametallin perusteet on joka tapauksessa valettu.
***
***
Keeper Of The Seven Keys Part I (1987)
Kakkoslevy starttaa introbiisillä, josta loistava I'm Alive aloittaa tykityksen ja bändiin liittynyt Michael Kiske päästää ensimmäistä kertaa äänensä kuuluviin – itse kappalehan on aika suoraa jatkumoa ensimmäiselle albumille, mutta tokikin joka osa-alueella on parannettu. Kisken ensimmäinen sävellys A Little Time tuo viimein sitä kaivattua vaihtelua ja se sisältääkin vähän erilaista rytmittelyä, kitarasoolon jälkeistä tunnelmaa luovaa väliosaa (mm. herätyskello ja muut hassut efektit vierailee – melkein pinkfloydimaista meininkiä) muttei tuplabasareitakaan ole unohdettu - loistava biisi, täydet pisteet! Twilight Of The Gods on vanhan liiton tykitys, jossa tuotanto on ollut terävänä ja biisi laadukas, mutta kalpenee muun materiaalin seassa. Kaunis balladi A Tale That Wasn't Right esittelee jälleen kerran taitoa tehdä monipuolisia biisejä ja tuo hyvin laulajan kyvyt esiin. Voimakertsin sisältävässä Future Worldissä nopeus on pidetty kurissa ja se onkin selkeä hittibiisi, josta ei vaan voi olla pitämättä. Hansenin säveltämä Halloween on 13 minuuttinen monipuolinen ja tunnelmallinen eepos, sisältäen paljon erilaisia koukkuja ikäänkuin summaten Helloweenin olemuksen. Bonuksista merkittävin on tietenkin Kisken komeasti laulama Victim Of Fate.
Kokonaisuutena soundit ovat varsin onnistuneet ja tasapainoiset, tarvittavaa vaihteluakin on saatu, biisit ovat pääasiassa loistavia sävellyksiä (I'm Alive, A Little Time, Future World ja Halloween) ja ainoa keskinkertainen on Twilight Of The Gods. Klassikkolevy, jonka tulisi löytyä kaikkien raskaammasta musiikista pitävien levyhyllystä.
*****
*****
Keeper Of The Seven Keys Part II (1988)
Tuplalevyhän Keepereiden olisi pitänyt olla, mutta levy-yhtiö hylkäsi idean. Kakkososa starttaa introlla, josta nopea Eagle Fly Free ponkaisee käyntiin ollen täyttä tykitystä ja sisältää jopa bassosoolon ja rumpubreikin - loistava biisi kaikenkaikkiaan. Seuraavat kaksi biisiä eivät sitten iskekään, vaan jäävät pahasti levyn muun materiaalin jalkoihin, vaikkeivät varsinaisesti huonoja biisejä ole. Helloweenin asteikoilla keskitempoinen sinkkubiisi Dr. Stein on tietty hyvä yleisönkalastelubiisi. Vaihtelu ei lopu tähän vaan 6/8-tahtilajissa kulkeva We Got The Right jatkaa pikkuisen rauhallisempaa linjaa ja on ihan ok. March Of Time palauttaa vauhdin ja tuo tuttuja kaikuja debyyttialbumilta. Levyn lopussa tulee superhitti I Want Out ja jälleen kerran eeppinen yli 13 minuutin loistava Keeper Of The Seven Keys. Laajennetussa versiossa varsinaisen levyn kymppipaikalla on Save Us, joka on mielestäni yksi levyn parhaimpia biisejä. Bonusmateriaalista sinkkujen B-puolista Savage ja Livin' Ain't No Crime olisi kelvannut itse levylle muutaman keskinkertaisemman biisin tilalle.
Kokonaisuus jää mielestäni ykkösosaa vaisummaksi, vaikka levy sisältääkin loistavia biisejä (Eagly Fly Free, I Want Out, Keeper Of The Seven Keys ja Savage) ja Dr. Steinkin on hyvä biisi. Soundimaailma on hyvin samanlainen kuin ykkösosalla.
****
****
Pink Bubbles Go Ape (1991)
Neljäs albumi jakaa mielipiteitä aika runsaasti: vain tosi vannoutuneet ja kaikkiruokaiset fanit ovat kehuneet tätä levyä. Perustajajäsen Kai Hansen on vaihtunut Roland Grapowiin ja popimpi ote alkaa ottaa otetaan. Intron jälkeinen Kids Of The Century on ihan ok ja rokkaava, vaikkakin ehkä vähän liian pirteä. Sitten ote karkaa ja ihmettely alkaa. Sinkkubiisi Number One on melko hirveä heavypop-ralli. Heavy Metal Hamsters on tietyllä tavalla ihan kiva huumoripala, mutta ei tämän levyn biiseihin kyllä pääse sisälle. Välillä koitetaan taas vauhdikkaampaa, mutta niin paljon pehmeämmissä maailmoissa mennään, että eipä juuri powermetallista voi puhua. Ja tuota hassuttelua ja ilottelua on ihan liikaa, ihan kuin tätä ei olisi edes tehty vakavasti otettavaksi levyksi. Tällä levyllä on tasan yksi hyvä biisi ja se on The Chance, joka onkin ainoa positiivinen asia levyllä. Kuvaavaa on myös se että bonusbiisinä oleva Shit And Lobster sopisi loistavasti levylle (olisivat vaan laittaneet sen alkuperäisen normiversionkin mukaan, aikoinaan meni vain Japanin jakeluun).
Tuotanto on jees mutta materiaali ei hääppöistä ole. Ainoa tähti tulee The Chancesta.
*
*
Chameleon (1993)
Kisken viimeiseksi jäänyt levy on mielestäni sävellyksellisesti vahvempi paketti kuin edellinen, mutta musiikillisesti linja on melko sekava: löytyy toki hyviä rokkaavia biisejä mutta toisaalta monenlaista pehmeämpää poppia, progressiivista rokkia ja peräti swingiä torvisektioineen. Jo nimi kertoo että melkoisen muuntautuvissa maisemissa liikutaan ja kyllähän soittajat hyvin tuota monipuolista palettia pysyy hallitsemaankin, eli soitollisesti homma kyllä toimii, soundit on hyvät, kitarasooloja on paljon ja biisitkin parhaimmillaan toimii hyvin, mutta heavyä, saati poweriametallia ei juuri ole havaittavissa. Outo levy jota toiset vihaa eikä edes hyväksy tätä Helloweenin tuotannoksi. Kyllähän tämä sisältää ihan kivoja ja hyviä biisejä kuten First Time (kivasti groovaava rokimpi biisi), Giants (yksi levyn raskaimmista biiseistä) ja Music (tunnelmallinen, rauhallinen mutta kuitenkin tietyllä tavalla raskaampaa rokkia sisältävä), ja toisista taas löytyy jotain ovelaa koukutusta (esim. svengaava Crazy Cat ja Revolution Now kiehtoo), mutta osa biiseistä on taas todella ärsyttäviä (esimerkiksi I Don't Wanna Cry No More).
Yleisilme on kuitenkin sekalainen kokoelma eri tyylejä, vähän kuin kaverit olisivat halunneet kokeilla mitä kaikkea osataan. Näin iso muutos oli ihan liikaa eikä ihme että bändi ajautui kriisiin. Pisteet yksittäisistä kivoista biiseistä, jotka ei tosin millään tavalla sovellu Helloweenin yleiseen linjaan. Musiikillisesti avoimille suosittelen kuitenkin kokeilemaan, ja kyllähän Kiske komeasti laulaa.
**
**
Master Of The Rings (1994)
Niinhän siinä sitten kävi että sekä vokalisti että rumpali lähtivät ja tilalle tulivat Pink Cream 69:stä Andi Deris ja Gamma Raysta Uli Kusch. Jälleen tarjoillaan introbiisi ja sen jälkeen timanttiset Sole Survivor (missä Kusch esittelee rumpalointitaitojaan) ja Where The Rain Grows (nopeampi sinkkubiisi, jossa on samaa henkeä kuin vanhan liiton powerissa), joilla bändi todistaa olevansa edelleen elossa, jälleen metallia ja että Kiskenkin voi korvata. Why? on keskitempoinen ja helposti lähestyttävä kappale. Kiskelle ”omistettu” Mr. Ego on sitten hitaampi riffittely, jossa kertsi yllättää 6/8-tahtilajillaan. Perfect Gentleman on viimeisen päälle suunniteltu sinkkubiisi tarttuvalla melodialla ja kertsillä. The Game Is On on taasen nopeampi ja hieman tuota huumorielementtiäkin sisältävä (kaikenlaisia peliääniä seassa), mutta ei ollenkaan huono biisi. Secret Alibi on jälleen yksi vahvan kertsin biisi ja Take Me Home groovaa vahvoine riffeineen ollen mukavaa vaihtelua. In The Middle Of A Heartbeat tarjoaa todella hienon hitaan biisin, missä akustisia kitaroita ja tunnelmaa riittää, mutta biisissä on myös särökitarat mukana rokkaamassa kertseissä. Levyn päättää nopea Still We Go, missä vanhan liiton poweria on pohjalla, mutta biisi sisältää myös erilaisempia osia.
Kokonaisuutena levy sisältää paljon tarttuvia yleisömagneettibiisejä ja tältä tulikin peräti 4 singleä ulos, kaikki erilaisilla koukuilla varustettuina. Tyyli on toki muuttunut Keepereiltä vähän pehmeämpään suuntaan, vaikka tuplabasareita tarjoillaankin ja kitaramelodioita riittää. Soundimaailma on aika rock ja ilmava vaikka raskaampaa musiikkia tässä tehdäänkin. Grapowin Stratocasterin kaulamikkisoundin tunnistaa helposti, hän toikin tietynlaista keveyttä ja ilmavuutta kitarapuolelle tullessaan, mutta parhaat palat (lukuunottamatta The Chancea) meni kyllä hukkaan kahdella edellisellä julkaisulla. Kokonaisuus toimii ja tämä on Helloweenin uuden tulemisen kivijalka.
****
****
The Time Of The Oath (1996)
Päättömän nopeat biisit edelliseltä puuttuivatkin, nyt tarjotaan heti avausraidaksi We Burn, joka voisi vokaaleja lukuunottamatta olla kuin ensimmäiseltä levyltä. Sitten seuraa suorana jatkona edelliselle levylle mainio parivaljakko Steel Tormentor ja Wake Up The Mountain (jossa on loppupäässä 80-luvun meiningin mukainen tuplakitaraväliosa). Power on ensimmäinen sinkkulohkaisu ja onkin hyvin tarttuva kappale - oikein malliesimerkki tämän tyylilajin biisistä tarttuvalla kertosäkeellä. Voimaballadi Forever And One kulkee 6/8-tahtilajissa, ja hoitaa paikkansa perusvarmasti. Vauhdikas Before The War on kuin jatkumoa levyn avaukselle, mutta ei ole yhtä vahva. Keskitempoinen A Million To One jää selvästi keskinkertaisen alle mutta Anything My Mama Don't Like on pienestä huumoriaspektistakin huolimatta ihan kiva ja viihdyttävä biisi. Kings Will Be Kings kiihdyttää taas vanhan liiton meiningin mukaisesti ja tiukkaa riffitystä riittää – tosin vähän levoton olo tästä biisistä jää. Mission Motherland on 9 minuutin biisi, mutta ei ole niin eeppinen kuten yleensä Helloweenin pitkät teokset ruukaavat olla. Sinällään ihan ok, sisältää muutaman kelpo riffin, yllättäviäkin osia (kuten funkia) ja ennen loppuhuipennusta rauhallisemman piano-osuuden. Levyn toista hidasta If I Knew ei edes urkuosuudet pelasta. Lopulta ehkä hieman ylipitkäkin levy päättyy raskaammin riffittelevään lähes 7 minuuttiseen nimibiisiin. Se onkin kohtuu vahva esitys ja itse asiassa Grapowin ainoa sävellys tälle levylle. Jälleen kerran huomaa kitarasoundeista että raskaammankin oloiset biisit saa pehmeyttä Stratocaster-soundista ja kyllähän Grapowin sooloista löytyy ihan erilaista tyyliäkin.
Kokonaisuus on raskaampi ja nopeampi kuin edeltäjällä, mutta toisaalta biisien laatu heittelee enempi ja soundit on muhjuisemmat (samasta tuottajasta huolimatta). Parhaat biisit voinee tiivistää neljään ensimmäiseen.
***
***
Better Than Raw (1998)
Kolmas levy tällä kokoonpanolla tarjoaakin sitten vaihtelevia tunnelmia. Sinfonisen intron jälkeen lähtee hyvinkin paljon ärsyttävä ja päällekäyvä Push, jossa ei tunnu olevan mitään hyvää ja onkin helpotus kun se päättyy. Onneksi Falling Higher lupaa parempaa normaalimmalla kompilla, hienolla kitarasoolo-osuudella ja onkin ehkä eniten jatkoa edelliselle levylle. Sitten tulee erinomainen keskitempoinen ja tarttuva singlebiisi Hey Lord!. Don't Spit On My Mind riffittelee kierosti ja on sinällään ihan ok. 8 minuutin nopeaan ja raskaaseen Revelationiin on koitettu hakea eeppisyyttä, mutta se osittain epäonnistuu tehtävässään vaikka väliosassa kuulostaakin ihan joltain muulta bändiltä - raskaat osat ovat vaan puuduttavia. Time on levyn tikittävä hidas, joka ei ole millään muotoa edes tyypillinen balladi, mutta toimii loistavasti. Keskitempoista vähän nopeampi I Can sopisi suoraan Master Of The Ringsille, tarttuu kuin purkka tukkaan ja olikin ensimmäinen sinkkubiisi. Vähän hitaampi ja raskaampi A Handful Of Pain on yksi parhaista Helloweenin ei-nopeista, ja siinä sointukierto ja riffittely toimii loistavasti vahvan laulun alla. Nämä kaksi ovatkin levyn parhaat kappaleet. Levyn lopulla saadaan taas huumori-iloittelua latinan kanssa leikkivän Lavdate Dominumin muodossa. Onneksi levyn päättävä nopea Midnight Sun sentään jättää hyvän mielen, kappale sisältää paljon sekä vanhempaa että uudempaa Helloween-tyyliä. Soundit ovat selkeämmät kuin edellisellä levyllä.
Kokonaisuus tarjoaa raskaampaa fiilistä kuin koskaan aiemmin, mutta muutama keveämpi ja rokkaava biisi erottuukin hyvässä valossa. Levyllä on tasan 3 erinomaista biisiä ja muutama ihan ok, mutta sitten löytyy sitä toistakin ääripäätä ihan liiankin kanssa, mikä karsii tähtiä. Levyä ei vaan voi kokonaisuudessaan kuunnella, vaan biisejä on skipattava rankalla kädellä.
**
**
The Dark Ride (2000)
Tämä levy on nimensä mukaisesti synkempi ja ehkäpä raskaampikin, mutta toki melodisuus on edelleen voimissaan. Kitaratkin on viritetty alemmaksi ja soundimaailma on tummasävyinen. Intron jälkeinen Mr. Torture on varsin hyvä biisi tarttuvalla kertosäemelodialla. All Over The Nations taasen on vauhtihumppaa perinteisimmissä maisemissa, mutta superpositiivisena (tummasta soundimaailmasta huolimatta) se ei vaan toimi. Escalation 666 on raskain, hitaimmin etenevä ja matalimmalta möyrivin kokemus mihin on Helloweenin uralla törmännyt tähän mennessä - ihan mielenkiintoinen tapaus, taatusti erilainen kokemus ja kyllähän tuossa toki riffit pyörii mukavasti. Levyn paras biisi If I Could Fly on levyn keveimmästä päästä ja omaa tarttuvia melodioita (kuten useasti toistuvan pianokuvion) ja sinkkubiisille sopivan kertosäkeen - mainio biisi eikä ole edes kovin monimutkainen. The Departed (Sun Is Going Down) on taasen ihan erilainen biisi kuin mikään aiempi kevyemmällä kompilla ja muutenkin poppimaisemmalla otteella, vaikka kitarat edelleenkin on voimakkaasti esillä. I Live For Your Pain on tavallaan kevyempi kappale, mutta kitarat möyrii matalissa vesissä ja siitä tuleekin aika mielenkiintoinen kontrasti tähän keskitempoiseen ja mukavasti kulkevaan biisiin – yksi levyn parhaista biiseistä. We Damn The Night on hieman raskaampaa, mutta aika perus poweria hyvällä kertsillä. Hauskana huomiona väliosassa tulee koskettimien tukema klassinen tilutus (jonka tyyppisiä Helloweenin vanhemmasta materiaalista vaikutteita saaneet bändit ovat harrastaneet paljon). Nimibiisi päättää levyn ja melkein 9 minuuttia on tarjolla eeposta - ja kyllähän se toimii summaten tietyt osat levystä yhteen.
Ihan mahtavia timanttibiisejä ei ole kuin yksi, mutta useampikin hyvä löytyy kaveriksi. Yleisellä tasolla kevyempiin biisirunkoihin on raskaus sisälletty matalavireisillä paljon äänikuvasta taajuuksia rosvoavilla kitaroilla, lisäksi koskettimia on käytetty paljon.
***
***
Rabbit Don't Come Easy (2003)
Jänislevyä saatiin odottaa kolme vuotta (välissä tuli laaja kokoelmaboksi) ja levyllä soittaakin uusi kitaristi Sascha Gerstner. Rumpalina aloitti Mark Cross, mutta hän sai nauhoitetuksi vain kaksi biisiä ennenkuin joutui vetäytymään projektista sairauden takia. Häntä paikkasi studiossa Motörheadin Mickey Dee. Levystä ensimmäinen havainto on varsin selkeä soundimaailma, kitaroiden palaaminen normaaliin vireeseen ja niiden korostetun merkityksen poistuminen. Avausraita Just A Little Sign on hyvinkin tyypillinen nopea power metal -biisi, jonka tarkoitus on tietenkin osoittaa että Helloween on tullut takaisin kevemmällä ja iloisemmalla otteella - loistava aloitus levylle ja toi itselleni mieleen jopa Keepereiden legendaarisimpia hetkiä. Kakkosbiisi Open Your Life on tarjoaa sekä vahvaa riffittelyä että vaihtelevia tempoja rauhallisemmalla säkeistöllä ja nopealla kertosäkeellä - loistava biisi tämäkin. Sitten The Tune katkaisee harmittavasti hyvin alkaneen putken turhanpäiväisellä iloittelulla (vastaavanlainen tapaus tulee vastaan Do You Feel Goodin muodossa myöhemmin). Itseironinen ja vähän kevyempi Never Be A Star valloittaa tarttuvalla kertosäkeellä ja onkin levyn popahtavin biisi. Liar on nopea positiivisella tavalla kiero biisi. Sun 4 The World leikittelee itämaisilla tunnelmilla. Loppupuolella tulee Hell Was Made In Heaven, jota on soitettu keikoillakin legendaarisemman materiaalin seassa, ja kyllähän tämä tarttuvakertsinen tuplabasarihumppa toimii oikein mukavasti ja puolustaa paikkaansa - tietyllä tavalla tulee mieleen sekä Keeperit että Rings.
Kokonaisuutena levyllä on paljon perinteistä poweria, mutta vaihteluakin tarjotaan hieman keveämmillä, erikoisemmilla ja jopa muutamalla pikkuisen raskaammallakin biisillä. Vahva paluu synkempien tunnelmien ja miehistönvaihdosten jälkeen.
****
****
Keeper Of The Seven Keys: The Legacy (2005)
Rohkeutta bändiltä ei puutu kun tekevät kolmannen osan Keepereiden sarjaan. Levy on itseasiassa tupla-cd jolla on yhteismittaa lähes 80 minuuttia, eli varsin massiivisen teoksen kanssa ollaan tekemisissä. Levyn aloittaa lähes 14-minuuttinen eeppinen The King For A 1000 Years, joka on siis vastine kahden aiemman Keeperin pitkille kappaleille, ja kyllähän se viihdyttää oikein mukavasti eikä siihen ehdi pitkästymään – todella hyvä kappale. Yli 7-minuuttinen mainio kakkosbiisi The Invisible Man on sekin vaihteleva sisältäen rauhallisempaa tunnelmanluontia mutta myös perinteistä voimametallia ja vahvan kertosäkeen. Pleasure Drone yllättää erilaisemmalla rytmityksellään ja rytminvaihdoksillaan. Sinkkubiisi Mrs. God on levyn kevein ja lyhin kohtuu yksinkertainen rokkibiisi. Kakkoslevyn starttaava 11-minuuttinen Occasion Avenue sisältää sampleja vanhoista Kisken laulamista kappaleista ikään kuin radiosta kuunneltuna ja muutenkin eeppinen kappale on täynnä monenlaista vaihtelua mm. kirkkokuoron ja raskaamman riffittelyn muodossa. Hieman on kuitenkin erikoinen veto sisällyttää kaksi pitkää teosta mukaan ja tämä jääkin vähän heikommaksi näistä kahdesta, mutta on silti kiehtova. Light The Universessä vierailee Candice Night duetoimassa balladia ja on ihan ok. Lopuista biiseistä voisi sanoa että kyllähän tuolta olisi ollut vara jotain tiputtaa sinkkujen B-puoleksi ja tehdä kompakti yhden levyn painos, esimerkiksi Come Alive ja Get It Up jäävät selkeästi muun levyn jalkoihin. Levyn muut biisit ovat ihan ok, mutta eivät erotu välttämättä suuntaan tai toiseen.
Pisteet onnistuneesta paluueepoksesta ja muutamasta rautaisesta biisistä. Soundimaailma on selkeä ja tasapainoinen. Tiivistämällä kokonaisuutta tästä olisi saanut helposti neljän tähden levyn.
***
***
Gambling With The Devil (2007)
Jos Dark Ride oli alapäävoittoinen niin tämän levyn tuotanto on sitten yläpäävoittoista. Intron jälkeinen nopea Kill It jatkaa suoraan edellisen levyn linjoilla sisältäen korkeata kirkuhuutoa, tehokertsin, pientä kirkkokuoroa ja hitaampaa fiilistelyosaa – olennainen on saatu tiivistettyä tehokkaasti neljään minuuttiin. The Saints on supernopea iloluonteisempi perinteinen Helloween-biisi. Lyhyt ja ytimekäs As Long As I Fall tarjoilee keskitempoisempaa ja tavallaan vähän keveämpää menoa, vaikka kitarat toki jyrää iskukohdissa. Paint A New World on nopea ja riffikäs kitaristien yhteistyönä syntynyt tavallisuudesta hieman poikkeava paahtobiisi, ja se onkin yksi levyn parhaista. Final Fortune on selvästi hittihakuinen keskitempoista nopeampi vahvan melodinen biisi, jossa kitaraharmonoiden vaihduttua soolotteluvuoroihin se iski heti eka kerralla lujaa tajuntaan. The Bells Of The 7 Hells tarjoaa taasen vuorostaan nopeaa menoa edellisen levyn hengessä, mutta yllättää biisin loppupuolella hyvin epätyypillisellä raskaammalla riffittelyllä. Alle 4 minuuttinen keskitempoinen riffipohjainen I.M.E. on mielestäni yksi levyn parhaista biiseistä sisältäen mukavasti raskautta, jämyä riffittelyä, tarttuvan kertsin ja kiehtovan yksinkertaisen kitaramelodiakuvion säkeistön taustalla. Sen sijaan Can Do It on karmaiseva duurirenkutus, jonka olisi voinut jättää pois levyltä - on se vaan kumma että melkein joka levyltä löytyy jokin ärsyttävä biisi.
Kokonaisuutena riffittelyä on paljon, nopeuksissa ei säästellä, mutta toki vaihteluakin tarjotaan ettei jatkuvasti kaahata. Jotain vähän uudempia tuulia on saatu sekoitettua mukaan, itse veikkaisin että muutama levy sitten mukaan tullut toinen kitaristi Gerstner voisi olla tämän tuoreuden takana. Ihan timanttisia hittejä levyllä ei varsinaisesti ole, mutta toisaalta hyviä biisejä on mukava nippu. Tietty väliin mahtuu yksi karmeus ja soundit on aika kuluttavat (paljon yläpäätä) ettei levyä jaksa kovin montaa kierrosta kuunnella.
***
***
