Rainbow: Richie Blackmore's Rainbow (1975)
Useampikin huippubiisi: Man On The Silver Mountain (klassikko), Catch The Rainbow (kaunis balladi), The Temple Of The King (toinen kaunis balladi) ja Sixteenth Century Greensleeves (myöskin klassikko). Muista Still I'm Sad on ihan kiva instru, mutta muut biisit ei vaan kolahda (ja tosi helposti tulee skipattua). Kokonaisuus on siis vielä vähän hakusassa, mutta semmoinen "Ronnie James Dio meets. Richie Blackmore + nippu nimettömiä soittajia" -tyylinen ratkaisuhan tämä olikin. Hyvät nopeat biisit puuttuu ja laatu vaihtelee. Tästä se Rainbow-homma kuitenkin lähti.
***
Rainbow: Rising (1976)
6 biisin "tiiviillä" (tosin pari biisiä on yli 8 minsaa) levyllä Starstruck, Stargazer ja A Light In The Black on täydellistä parhautta, joiden pitäisi olla kaikille raskaamman musiikin juurista kiinnostuneiden tuntemia. Tarot Woman on myös hyvä (ei ehkä pääse ihan samalle tasolle kuin nuo timantit) mutta loput kaksi biisiä ei vaan toimi mulle. Kokonaisuus selvästi tiiviimpi ja älppärin B-puoli on kauttaaltaan timanttia (ne kaksi 8 minsan biisiä). Kokoonpanossakin alkaa olla jo jonkinverran pysyvyyttä (ja Bainhan seurasi Dioa myöhemmin soolobändissäkin pitkään). Cozy Powell tuo rumpujen soittoon kyllä "munaa". Kokonaisuutena soitto on tiukkaa eikä hukkaminuutteja ole (mitä nyt just mulle ne pari biisiä ei niin toimi, onneksi ovat levyn lyhyimmät). Nyt osataan tehdä hyviä nopeitakin biisejä - tunnelmaa unohtamatta! Ja kyllähän A Light In The Blackin minuuttien soolokohta on melko heviä kamaa tuplabasareineen. Tätä levyä voi kyllä suositella!
****
Rainbow: Long Live Rock 'n' Roll (1978)
Viimeinen Dio-ajan Rainbow-kiekko sisältää todella kovia hittejä ja huippubiisejä, kuten Long Live Rock 'n' Roll, Gates Of Babylon ja Kill The King (levyn paras, Rainbown ehdoton helmi ja tästä on saanut innostuksensa monikin myöhempien aikojen muusikko - eteenkin heavyn puolelta). Muuten levyllä on ihan ok-biisejä, mutta tarttuvuus ei vaan riitä noin kovien seuralaisten kanssa, vaikka niissäkin on hienoja juttuja. No eivät vaan jää mun suosikiksi. Huonoa matskua ei ole kuitenkaan ollenkaan. Levyn päättävä Rainbow Eyes on hieno mutta pikkusen liian pitkä balladi. Tämä levy on varmaan ehkä tasaisin kokonaisuus. Kokoonpano ei säilynyt edellisestä ihan muuttumattomana, tokihan Cozy Powell jatkoi patteriston takana joten siltä osin sentään jatkuvuuttakin oli näkyvissä.
****
BEST OF RAINBOW DIO ERA (48 min):
- Man On The Silver Mountain
- Catch The Rainbow
- Starstruck
- Stargazer
- A Light In The Black
- Long Live Rock 'n' Roll
- Gates Of Babylon
- Kill The King
BLACK SABBATH
Black Sabbath: Heaven and Hell (1980)
Ensimmäinen Dion Black Sabbath -ajan levy sisältää viisi täysosumabiisiä eli Neon Nights (menevä startteri), Children Of The Sea (mahtava tunnelma), Heaven And Hell (legendaarinen tunnelmallinen nimibiisi, joka lähtee myöhemmin kovaan lentoon), Die Young (hurja meno - omasta mielestä ehkä jopa levyn paras biisi) ja Lonely Is The Word (groovaava päätösraita). Jäljelle jää vielä Lady Evil (joka on mielestäni aika keskinkertainen vaikka basso groovaakin kivasti) ja jämäbiisit Wishing Well ja Walk Away (varsinkin tämä on varsin heikko sävellys). Onneksi kovat biisit on niin timanttia ja niitä on paljon, joten uskaltaa antaa täydet pisteet, vaikkei paketti ihan täydellinen olekaan. Tämä on semmoinen levy joka jokaisen raskaan rokin harrastajan tulisi omistaa. Sanotaan Black Sabbathista ja sen laulaja/soittajakierrätyks
*****
Black Sabbath: Mob Rules (1981)
Toiselta levyltä puuttuu ihan huonot biisit kokonaan, mutta superhyviä on sitten vähemmän. Sellaiseksi lukisin ehkä Turn Up the Nightin (jyräävä starttiraita), The Mob Rulesin (ehkä levyn kovin biisi) ja Falling Off The Edge Of The Worldin (hidas startti mutta groovaa lujaa loppua kohden). Tommoista hitaammanpuoleista alkaa sitten olla enempi jo tässä vaiheessa, kuten eeppinen The Sign Of The Southern Cross ja Over And Over. Tasalaatuisempi kuin edellinen levy, mutta ei niin ikimuistoinen.
****
Black Sabbath: Dehumanizer (1992)
Dion toinen tuleminen Black Sabbathin vokalistiksi tuotti aika raskaan ja hidastempoisen levyn, mikä varmaan ennustikin jo Dion soolouran seuraavia levyjä. Henkilökohtaisesti tämä levy oli jäänyt aika paitsioon, mutta muutamat biisit toimii kyllä todella komeasti: TV Crimes ja I on selvästi ne kovimmat biisit, jotka painii samalla tasolla vanhempien hittien kanssa. Muista biiseistä After All (The Dead) on keskinkertaista parempi hidas ja raskas, ja Master Of Insanity ja Time Machine on ihan jees nopeammalta osastolta. Loput biiseistä on enempi yhdentekeviä.
***
Heaven And Hell: The Devil You Know (2009)
Kolmannella kerralla toimittiinkin sitten eri nimen alla ettei Ozzylle (tai enempi Sharonille) tule paha mieli. Levy on mielestäni aika raskas ja hidastempoinen. Laulu toimii loistavasti ja hyviä riffejä ja sävellyksiä sinällään löytyy, mutta perusilme on synkkä ja biisit raahautuu kuin kivireki, eikä niistä jää oikein mitään mieleen. Toki jotain nopeampiakin on sekaan saatu tehtyä, mutta niistä puuttuu sitten sisältö. Levy on tietyllä tavalla jatkoa Dehumanizerille sekoittaen Dion raskaampia soolokokeiluja, mutta kuitenkin jalostuen niistä paremmaksi - tosin pudottamalla selvät hitit pois. Soundimaailma on tietty nykyaikainen ja tuotanto pääasiassa toimii (pikkusen vanhemman tyylin kitarasoundeilla ois voinu saada elävämmän kuuloista, nyt kitarat pahimmillaan dominoi jopa rumpuja) eikä biisimateriaalistakaan löydy täysiä huteja. On tämä silti vaikea paikka arvostella. Biisit ja riffit sinällään toimii, mutta mitään "mahtielämystä" ei silti tule. Ei noissa oikein ole kovin montaa livenä toimivaa biisiä tarjolla, nopea Eating The Cannibals ehkä mutta ei sekään mikään tähtibiisi ole. Bible Black taitaa olla se biisi joka tuolta sitten loppupelissä erottuu. Tasapaksu ja keskinkertainen, mutta toki huippusuorituksia sisältyy biiseihin ettei tämä niin huono levy ole.
**
BEST OF BLACK SABBATH DIO ERA (53 min):
- Neon Knights
- Children Of The Sea
- Heaven And Hell
- Die Young
- Lonely Is The Word
- Turn Up The Night
- Voodoo
- The Mob Rules
- Falling Off The Edge Of World
- TV Crimes
- I
DIO
Dio: Holy Diver (1983)
Dion eka soolobändilevy alkaa heti erittäin rokkaavalla nopealla Stand Up And Shoutilla ja tätä maksimitasoa levyn biiseistä melkein puolet onkin (legendaosasto jatkuu raidoilla: Holy Diver, Don't Talk To Strangers ja Rainbow In The Dark). Muutenkin hyvin toimivia biisejä löytyy, mm. Gypsy, Straight Through The Heart, eikä loputkaan ovat yhtään huonoja. Levy on kokonaisuudessaan erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Kuuluu myöskin hardrockin perusteoksiin ja raskaamman rokin harrastajan levyhyllyyn.
*****
Dio: The Last in Line (1984)
Toinen soolobändilevy jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Itse asiassa aina en edes (omaksi häpeäkseni) muista kummalta levyltä parhaat biisit ovatkaan, sen verran samasta puusta nämä on veistetty. We Rock on erittäin hyvä nopea nimensä mukainen starttibiisi ja sitä seuraa The Last In Line, joka myöskin on täysien pisteiden arvoinen kappale. Kolmas kova on suora rokkibiisi Evil Eyes. One Night In The City rullaa kans kivasti, mutta alkaa kallistua jo keskinkertaisemmalle puolelle. Levyllä on myös biisi joka ei iske ollenkaan eli duurivoittoinen Mystery. Kokonaisuudessaan tämä levy ei yllä debyytin tasolle mutta on joka tapauksessa kova kiekko tämäkin.
****
Dio: Sacred Heart (1985)
Kolmoslevy sisältää pääasiassa ihan ok materiaalia, mutta mitään huippubiisiä ei nouse esille. Avausraita King Of Rock And Roll rokkaa kyllä mukavasti ja Rock'n'Roll Children on hyvä biisi eikä nimibiisikään (levyn eepos) hassumpi ole, mutta muuten mennään aika keskinkertaisessa materiaalissa. Hyviäkin hetkiä löytyy eikä laulupuolella edelleenkään ole mitään vikaa, mutta toisaalta levyn 4 viimeisestä biisistä vain Just Another Day on sellainen jota edes jaksaa kuunnella.
**
Dio: Dream Evil (1987)
Nelonen starttaa heti loistavalla Night Peoplella ja Dream Evilillä. Sitten on vuorossa hieman laimeammat pari biisiä (Sunset Superman ihan ok rokki, All The Fools Sailed Away eeppinen hitaampi), mutta seuraavana tuleva Naked In The Rain piristää erilaisuudellaan. Lopuista Overlove ja Faces In The Window ovat vauhdikkaita rokkibiisejä ja When A Woman Criesissä on mielenkiintoista ideaa kyllä. I Could Have Been A Dreamer taasen on skipattava (yliannostus duuria). Kyllähän tää edellisestä parantaa kuitenkin.
***
Dio: Lock Up the Wolves (1990)
Tässä vaiheessa kokoonpano on jo uudistunut aika isolla kädellä noista 80-luvun alkuvuosista, mikä on tietty joillekin faneille ollut jo liikaa ja sillä tätä levyä onkin dissattu. Ittelläni tämä oli vinyylinä ja ihan muutamaa biisiä lukuunottamatta iski heti. Levy lähtee käyntiin loistavalla Wild Onella, missä menoa ja meininkiä riittää. Toinen nopea rokkibiisi on Walk On Water, missä riffi pyörii komeasti ja kolmas ripeämpi (mutta noita kahta hitaampi) on Why Are They Watching Me. Between Two Hearts ja Lock Up The Wolves ovat varsin hitaita ja eeppisiä, Muuten materiaali on paljolti keskitempoista. Evil On Queen Street on poikkeuksellinen hitaalla 6/8 tahtilajillaan. Levyn päättävä My Eyes on ehkä keskitempoisista se paras. Kokonaisuutena riffejä on paljon, biiseissä on monenlaista koukkua, vaihtelua ja tietynlaista tuoreutta. Ero edellisiin levyihin on selvä, mutta vielä ei mennä raskaaseen maailmaan ja soundimaailma on varsin rock. Nuoret soittajat (eteenkin kitaristi) näyttävät taitojaan. Levyllä voisi olla enempi vauhdikasta materiaalia, nyt noita hitaita ja eeppisempiä on aika paljon. Eipä siinä, nuo ovat aika vahvoja esityksiä ja rimanalitukset on vältetty. Knoppitietona kiippareita tällä levyllä soittaa sittemmin Stratovariuksestakin tuttu Jens Johansson. Kyllä mää tätä suosittelisin Dion lauluäänestä pitäville ihan varauksetta.
****
Dio: Strange Highways (1993)
Sitten alkaakin mennä raskaanpuoleiseksi, vähän kuin jatkoa Black Sabbathissa vierailulle mutta perinteet heitetään romukoppaan. Kokoonpano on mennyt jälleen uusiksi ja biisimateriaali on varsin vaihtelevaa. Jokunen biisi kulkee vielä ihan kivasti "Dehumanizer-hengessä", mutta muuten biisit alkaa olla epämääräisen levottomia ja erikoisia. Kaikki kasarityyppinen "diomaisuus" on kadonnut. Kyllähän Ronnie James laulaa edelleen hyvin, mutta taustamusiikki on kyllä jotain ihan muuta. Melko karu kiekko. Tähti ihan vaan Hollywood Blackin, Give Her The Gunin ja Bring Down The Rainin takia.
*
Dio: Angry Machines (1996)
Edellisen levyn raskaalla ja epämääräisellä linjalla jatketaan. No jotta tästäkin vois edes jotain hyvää sanoa niin Don't Tell The Kids yrittää rokata pikkusen keveämmissä tunnelmissa, mutta siihenpä se sitten jääkin. Muuten synkistelyä ja outoja biisejä riittää. Esim. Stay Out Of My Mind on viimeisen päälle sekava 7 minuutin kokemus jousiorkesteriväliosineen (ihan kuin ois vanhoista scifileffoista repäisty joku ahdistuskohtaus). Double Monday on kyllä nimensä mukainen tuplamaanantai. En oikein tiedä kenelle tätä levyä voisi suositella.
Dio: Magica (2000)
Tämä eeppinen tarina on selvästi parannusta raskaaseen kauteen, mutta hetkellisistä toimivista kohdista huolimatta levy ei vaan iske kokonaisuutena eikä edes yksittäisinä biiseinä. Ei tämä varsinaisesti huono ole (kuten parista edellisestä voi suoraan sanoa), mutta jättää kuitenkin kylmäksi. Raskasta ja hidasta on paljon tarjolla. Fever Dreams ja Challis on ehkä ne toimivimmat biisit.
**
Dio: Killing The Dragon (2002)
Viimeinkin alkaa tulla kunnon materiaalia. Killing The Dragon on loistava aloitusbiisi ja sitä seuraa heti toinen kova Along Comes A Spiderin muodossa. Muita varsin hyvin toimivia biisejä on vauhtibiisi Better In The Dark, videobiisi Push, Throw Away Children, Scream ja levyn eeppisin hidastelu Rock & Roll. Levyllä on mukavasti vauhtia vaikka seesteisempiäkin biisejä sekaan sopii. Ainoastaan levyn päättävä Cold Feet on semmoinen mikä ei iske. Kokonaisuus on siis varsin hyvä ja levy olikin loistava paluu. Levyn soundit on modernit mutta meininki on "sitä vanhaa hyvää Dioa".
****
Dio: Master Of The Moon (2004)
Mahtava nopeasti rokkaava aloitusbiisi One More For The Road nostaa fiiliksen heti kattoon, mutta kakkosbiisillä Master Of The Moon se vähän lässähtää, huolimatta ko. biisin toimivistakin osista. Levyn luonteeseen kun kuuluu hidastelu ehkä vähän liikaakin, kolmosena esitellään The End Of The World joka jatkaa rauhallisella linjalla eikä vauhtia kovin paljoa seuraavalla Shiversillä tule mukaan. Sitten painetaan jarrua ihan kunnolla The Man Who Would Be King kappaleessa ja olo alkaa olla aika hämmentynyt. Tässä kohti tulee "levyn pakollinen eeppinen" The Eyes joka vauhdin puutteesta huolimatta toimii hyvin. Kovasti vain olisi kaivannut vauhtibiisejä ennen eeposta. Sen jälkeen Living The Lie alkaa purkaa vähän painetta ja vaikkei biisi erityisen loistava ole, niin se on erittäin kaivattu. Sitten päästään taasen junnaamaan I Am:illa, vaihtelun vuoksi Death By Love pikkusen kiihdyttää, mutta sitten levy päätetään vielä hidasteluun In Dreamsilla. Soundimaailma on pikkusen pehmeämpi kuin edellisellä levyllä. Ihan huonoja biisejä levyllä ei ole, mutta se ei vaan lähde toimimaan kuten edellinen.
***
BEST OF DIO (77 min):
- Stand Up And Shout
- Holy Diver
- Don't Talk To Strangers
- Rainbow In The Dark
- We Rock
- The Last In Line
- Evil Eyes
- Rock 'n' Roll Children
- Night People
- Dream Evil
- Wild One
- Night Music
- Why Are They Watching Me
- Killing The Dragon
- Push
- Throw Away Children
- One More For The Road
