Tossa
joku päivä hokasin että tää cover-hommien soittaminen on myös tavallaan
"Vain elämää" eli valinnoille voi löytyä jotain syvempää merkitystä -
tai ainakin originaaleille bändeille. Myös jotku kokemukset
soittamisesta voi tuoda fiiliksia. Mehän ei ruukata muutella biisejä
ainakaan kovin paljoa. Joskus taidot loppuu kesken että pitää helpottaa,
tai sitten pätkäistä jotain pois ettei yleisöllä ois niin tylsää - ja
säästää samalla myös arvokasta soittoaikaa. Jotkut taas vedetään aika
pitkälti 1:1 mutta toki omilla soundeilla ja soittotätsillä. Laulajathan
on aina uniikkeja ja harvoin kaksi soittajaakaan kuulostaa ihan samalta
vaikka soittais samaa. Joka tapauksessa aina pitäis kunnioittaa
originaalia niissä kohdissa missä se on tärkeätä. Itte en tykkää
mutiloida merkittävästi erilaiseksi mutta kevyemmän biisin hevimmäksi
teko soittotätsillä ja soundeilla on jees. En tosin kyllä pystyis Antti
Tuiskun biisistä heviä tekemään, enkä oo varma edes haluaisinko.
Mutta asiaan. Kommentoin juuri soitettua settiä. Long story mutta nyt ollaan alasti ja avataan syvimpiä tuntoja. Näissä asioissa ei oo oikeata ja väärää, tärkeintä on että tuntee.
Scorpparit on aina ollut lähellä sydäntä ja tykkään erilaisista kausista. Esim. Uli Jon Rothin seiskarimeininki huipentuu aivan loistavaan Taken By Force -albumiin, jonka Matti-serkku kopio kasetille Sievissä hienoilla kaappistereoilla. Samalla reissulla tuli myös Bon Jovin New Jersey, mainioita levyjä jotka kolahti. Tämä biisi on kultakauden huipennus ja tätä oon itse asiassa soittanu neljällä eri porukalla. Tällä keikalla käytettiin toista kertaa orkesteri-introa (edellinen kerta toisella porukalla joskus 7-8 vuotta sitten Kuuskassa). Eka kosketus biisiin lienee World Wide Live VHS mikä tuli katottua niin puhki että kuvanlaatu alkoi heikkenemään - harmitti kyllä biisien päälle tulleet insertit ja se että osa oli lyhyitä versioita. Tää biisi on kyllä soitettu aina lähelle originaalia ja itte aina komppikitarassa. Kakkos- ja kolmossäkeistössä puolivälin jälkeen on kiva komppikitaroiden vuorottelu, sekin on otettu mukaan coveriin. Niin ja Rudold Schenkerin V-kitarahan se toinen vaikuttaja oli omankin V:n hommaamiseen. Ekka tuli originaali Gibsonin Les Paul mutta myöhemmin ostin ittelle synttärilahjaksi Gibsonin Flying V:n.
Tästä se intro 32 sekunnin kohdalle asti.
Maiden on toinen mikä iski jo kasarilla. Oisko ollu jo peräti ala-asteella kun luokkakaveri piirteli aiheeseen liittyvää grafiikkaa ja niihin aikoihin eka purasu on otettu. Myöhemmin sitten koko repertuaari on otettu haltuun. Jokaisessa aikakaudessa on juttunsa ja tää toimii myös hyvänä aikakoneena omankin elämän vaiheisiin että milloin mikäkin on ollut kuuntelussa ja mitä silloin on tapahtunut. Tätä on tullut soitettua kolmessa kokoonpanossa, aina taas komppikitaraa, mutta tässä on kyllä ihan omanlaista tunnelmaa silläkin osastolla, kuten Adrian Smithin tekemissä ruukaa olla. "H" onkin oma lempparikitaristi. Hieno biisi mikä rakentuu pala palalta ja sisältää hienoa lead-kitaratyöskentely ja myös bassolla on mahtavia kuvioita. Mahtava kyllä soittaa tätä.
Harvinaisempaa suomirock-matskua. Tuli settiin alunperin kun testattiin 7-kielistä ja oli ns. helpommasta päästä. Mukavan raskas biisi ja itte soitan tähän intro/väli/outro-melodian ja säkeistön pohjat oktaveria apuna käyttäen (saati tuhdimpaa ja se värittää soundiakin sopivasti). Muissa kohdissa saa komppailla normaalisti ja soolon pohjalla vähän mättääkin (jopa kääntösoinnulla vähän raskautta lisää). Apis sinällään ei oo ittelle niin suuri lempparibändi, mutta kyllä sieltä matskusta satojen biisien välistä löytyy kymmenkunta varsin maukasta rallia. Tontsaa arvostan kyllä omasta jutustaan. Onhan tää biisi kyllä yks kovimpia noilta ja erittäin kiva soittaa.
Eka uutuus setissä ja eka koskaan esittämäni AIC. Bändi tuli tutuksi ysärillä grungen mainingeissa kun luokkakaveri/naapuri nauhoitti suosittelemiaan biisejä. Tais olla Would joka siellä oli, mutta avautui portti tutkiskella hommaa lisää myöhemmin. Tää kitaristi tekee kyllä semmoisia biisejä, että tuntu ettei noita nyt ainakaan voi koskaan oppia, mutta kun tämä bändi tuli ajankohtaiseksi analysoida soittomielessä, niin tää tuntu kokeilemisen arvoiselta. Olihan se aluksi hankalaa saada edes kiinni rakenteesta ja rytmityksestä, mutta sitten se vaan treenillä loksahti paikoilleen ja itse biisi on ollut korvamatona varmaan kuukauden. Ne hemmetin riffit jää päähän soimaan. Mahtibiisi kyllä ja pikkusen erilaista bändin settiin. Drop-D:stä mennään kuten seuraavat kolme biisiä. Muuten AIC:ilta iski aikoinaan Down In The Hole kovaa, sopivan synkkä meininki ja puhtaan ja särön yhdistelmää, plus mahtavat stemmalaulut. Sopi just ysärin lopun Raahe-meininkiin loskan ja pimeyden keskelle. Ja muulloinkin jos on hieman sininen fiilis. Vaan kyllä tätä tekee mieli soittaa taas uudestaan ja uudestaan. Hemmetin korvamato.
A7X on muuhun matskuun verrattuna ihan nykymusiikkia. Muutamaa biisiä lukuunottamatta en ollu juuri kuullutkaan ennen kuin tää tuli settiin aikoinaan. No, on tuo tuotanto nyt tsekattu läpi ja tän genren matskusta parhaasta päästä. Samoin tää biisi on oikein mukava soittaa. Me kyllä leikattiin introsta suurin osa, samoin soolo vedetään lyhyenä eli tää on tiivistetty näkemys tähän. Omasta mielestä toimiva tällaisenaan, liekkö kukaan ees huomannu että on ytimekäämpi. Säkeistön tuplabasarikohta on kyllä hieno ja tässä on muutenkin sitä raskautta settiin, mutta kuitenkin aika menevä biisi.
Tätä soitin jo toisessa porukassa aiemmin ja kun laulaja oli tätä ehdottanut, niin otettiin kokeiluun. Iski kyllä heti aikoinaan kun tätä kuuli, tässähän on Slash, Duff etc. eli superbändimeiningillä niin kauan kuin tuota niillä kesti. Sinällään taas mahtavat riffit missä meinaa joskus sormet loppua kesken, ei tätä ilman drop-D:tä vois vetää. Ittelle komppikitarassa melkeinpä hienoin kohta on ennen sooloa odotella sitä pientä pysähdystä ja sitten lähteä tarkasti soittamaan soolonpohjaa kun slash-maiset liidit starttaa. Oli hieno aiemmin, ja on hieno tälläkin porukalla. Toimii.
Kotimaista settiä. En oo varsinaisesti Kotiteollisuus-fani mutta on niilläkin muutamia iskeviä biisejä ja Hynysen joku kirja oli ihan hauska. Ei siinä, tätä on kiva soittaa ja väliosassa kiva D:n ja E:n vaihtelu raskaasti. Yksinkertaista mutta toimivaa.
Tämä oli ittelle seitsemäs Scorpions-cover mitä on tullut ihmisten edessä soitettua ja nyt siis ensiesitys. Ollut kyllä pitkään mielessä mutta aina jännittäny kuka tän pystyy laulamaan ja toisekseen kestääkö komppikäsi, sen verran on tota tiukka rytmitettävää tässä. No kesti ja vielä helposti, ei tehny ees tiukkaa vaan sai vetää aika rennosti ja seilata ympäri lavaa. Aivan mahtava biisi kyllä ja taas Scorppari-tyyliin mahtava soittaa Rudolfin komppiosuudet kun soolokitaristi soittelee niitä omia juttujaan sekaan. Siitä tulee just se oikea fiilis. Mielestäni onnistuttiin tässä.
Danko ei ollu aiemmin tuttu mutta kun bändiin tulin niin tää oli vanhaa settiä. Iski kyllä heti ku pääsi soittamaan, erittäin mahtava biisi ja todella kiva soittaa. Saapi räimiä kunnolla ja on menoa ja meininkiä.
Aijjai, Gunnarit on käytännössä ysärin alusta ollut todella lähellä sydäntä. Itse bändiä on tullut coveroitua 15 biisin verran, joista kolme toki Gunnareillekin covereita (eli mulle coverin covereita). Se on aika paljon, vois vaikka vetää koko keikan pelkkää Gunnaria. Ainiin, sekin on jo tehty! Toki osa niistä ei oo ittelle niin tärkeitä biisejä (jotain akustisia Patiencea tms. tai puoleksi läpällä vedettyä Attitudea) mutta osa on sitten erittäin tärkeitä biisejä. Tämä tietty tuli Terminator 2:sta ja on yksi kovimpia heti rumpuintrosta lähtien - siitä se fiilistely lähtee kun se tulee, sitten lähtee basso, tulee vingutusta, intro ja perusriffi alkaa jauhaa. Tätä on tullu joskus vähän fiilisteltyä ja yhden bändin treeneissä koitin stunt-kitaristina vähän soitella. Aivan mahtava biisi ja sen verran alkaa olla expaa, että tätä voi vetää aika rennosti ja jännitämättä. Izzyn komppiosuudet tietty ittellä mutta on siinä introssa ja välissä pientä tuplaliidimelodiaa ja vingutusta.
Maideniakin on tullu vedettyä kuutta eri biisiä, Trooperia, Aces Highiä jne. ja sitten on tää pidempi biisi. Ensin joskus tuntui että jaksaakohan yleisö keskittyä, mutta on tää sen verran polveileva akustisista osista tosissaan nopeaan sormityöskentelyyn ja taas välissä puolikompilla pitkä instrumentaaliosuus ja kohta taas täysiä. Tässä ei meinaa itte pystyä keskittymään jos kuuntelee rumputyöskentelyä. Tosiaan tässä on tuplaliidiä koko rahalla mutta toiseen sooloon ei taidot riittäis, niin se menee kompaten. On se vaan mahtava fiilis soittaa tätä. Yleisökin ruukaa tykätä eli yllätyin positiivisesti.
Tämäkin yksi tärkeimmistä vaikutteista ittellä. Ekat neljä levyä erittäin kovia ja mustaankin albumiin tottu (kaupallisempi soundi ja biisimaailma vähän ylläti) ja onhan sieltä ne suosituimmat hitit, kuten tämäkin. Aika monta biisiä siltä levyltä on kyllä opeteltukin johonkin asti (osa loppuun, osasta lähinnä intro). Tähän biisiin pitää oikeasti keskittyä, tätä ei voi vetää lavaa ympäri kiertäen, ei todellakaan. Bändinä erittäin tärkeä ja Metallicaa coveroi aina mielellään, mutta on ne kyllä aika vaativia biisejä. Tää on normivireestä eli tästä sais raskaamman jos ois D-virekitarat, mutta kyllä tää näinkin toimii. Tätä on kyllä mukava soittaa vaikka vaatiikin käytännössä ykkössettipaikan ja keskittymistä. Oli kyllä työvoitto aikoinaan ku saatiin valmiiksi. Ja on ollu aina mahtava vetää!
Meidän soittamana aiemmalta keikalta
Tässä mulla oli ns. audio mute ja nuottiviivastolla vain erittäin pitkä tauko. En siis voi kehuskella soittaneeni tätä.
Purplella ei oo ittelle kovin merkittävä merkitys, toki Smoket on soitettu niinku kaikki kitaristi + naapurin kissa on soittanu. Yleensä coverointia haittaa jos ei oo koskettimia bändissä, mutta tässä liidikitaristin Kemperistä löytyi semmoinen Hammond-tyyppinen soundi eli problem solved. Ihan jees biisi, aika leppoinen vetää. Ne pari kohtaa pitää aina bändin kans treenata hyväksi että menee kohilleen - ja kyllähän se sitten on aina mennyt.
Aussibändi iski kasarilla tykkilevyllä (For Those About To Rock, lainasin LP:n kirjastosta kannen perusteella) mikä joidenkin mielestä ei oo niin häävi, mutta ittelle sillä on 3-4 tosi läheistä biisiä. No, syy lienee se että se tuli tämän kourallisen hittibiisejä sisältävän levyn jälkeen, ja onhan tämä biisinä varmaan yksi AC/DC:n parhaita. Kun tämä tuli ehdolle niin ostin idean heti. Ei loppusissaan edes vaikea soittaa kun on muita saman orkesterin biisejä aiemmin soittanu. Tämä siis nyt ensi esitys tälle biisille. Todella maukas ja Malcolmin (RIP) osuuksia soitettu niin hyvin kuin pystyy.
Ensiesitys tämä setin toinen Gunnari. Tämä on yksi niistä mitä oon aina unelmoinu vetäväni ja introliidin, ja perusriffin opettelin jo yli 25v sitten. Nyt sitten vasta koko biisi. Hemmetti ku tykkään tästä niin paljon. Luonnollisestikin Izzyn osuuksia vedän mutta sovittiin osa niistä liidikitaristille kun piti koittaa valita levyversion 3-5 kitararaidasta että mikä on missäkin kohti oleellista ja mitkä sujuu keltäkin parhaiten. Mutta onpa siellä jännittäviä kuvioita kompissakin "slashailyn" alla. Ja tässä niiden liidien pitääkin mennä kohdilleen kun sävellajit muuttuu taustalla ja siihen kyllä päästiin. Kyllä soittajat ja laulaja oli tässä hyviä. Yllätti että ehdittiin noin nopeasti treenata tää settiin.
Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä että Dave sai kenkää Metallicasta koska sitten saatiin Megadeth, joka on pukannu paljon erittäin vimmaista matskua, jopa ihan viime aikoinakin. Tämä on ns. kaupalliseksi haukutulta levyltä ku thrash-meno pikkusen hidastui (kuten Metallicallakin samoihin aikoihin). No, toisaalta tää on soitettavissa ja vaatii keskittymistä tämäkin että missä ne sormet aina liikkuu. On siinä työtä. No, biisinä kuitenkin toimii ainakin omasta mielestä ja se näissä Megadetheissä on hauskaa että kitarat voi riffitellä ihan mitä vaan ja rakennella harmoniaa, mutta basso saattaa olla se joka sitten kantaa sen sointupohjan oikeasti. Bändinä lähes yhtä läheinen kuin Metallica ja kyllä voi vain ihailla Piece Sellsiä, Holy Warsia, Hangar 18, Tornado Of Soulsia jne. Tän lisäksi en oo onnistunu coveroimaan kuin A Tout Le Monden livenä. Dave perhana, liian kovia biisejä.
Ronnie Jameksen soolobändin tärkein biisi. Parilla ekalla levyllä ei huonoja biisejä olekaan, sen jälkeen levystä riippuen 0-4 hyvää biisiä. Tältä eka levyltä aiemmin oon soittanu superhitti Rainbow In The Darkin. Vois soittaa vaikka Don't Talk To Strangersin mutta taidot ei riitä. No, tähän pystyy kompit vetämään ja tässä erikoisuutena onkin soolon pohja, missä on kompeissakin tekemistä että menee just synkassa kaiken kanssa, kun se soolokin on just oikeanlainen siinä päällä. Mainio biisi kyllä. RJD on yksi kovimmista hevilaulajista ja tuttu Rainbowsta ja Black Sabbathista myöskin. RIP.
FNM on myös yksi erikoisempi bändi mulle, mutta lukioaikana tuli tutuksi Angel Dust -levy, just samalta kaverilta jolta sain kasetin jossa oli Alice In Chainsia oli myös yksi biisi tolta levyltä. Yksi kovien soittajien bändi treenas koulun musaluokassa yhtä biisiä ja olihan se hienon kuuloista. Sittemmin tutustuin myös vanhempaan ja uudempaan tuotantoon, mistä käytännössä löytyi vain muutama kiinnostava biisi - vanhemmasta tuotannosta löytyi kyllä eeppinen helmi nimeltä Epic! Digging The Grave oli rajuinta omalla levyllään ja tätä itse asiassa soitin jo 12-13 vuotta sitten toisessa porukassa. On tämä kiva nopea biisi ja aikoinaan vaati treeniä saada kaikki toimimaan. Nyt tää on toki aika helposti tehtävissä, ainakin omasta mielestä. Bändinä kyllä sopivan vaihtoehtoista eikä oo vastaavaa tullu vielä vastaan. Enkelipöly kestää kyllä soittoa.
Glennin porukan yksi tunnetuimmista biiseistä. Tätä taidettiin joskus testata toisella porukalla mutta ei ehtiny koskaan valmiiksi. Tässä saa vähän fiilistellä ja biisi saa koko ajan lisää intensiteettiä ja äityy vielä lopussa ihan uusiin sfääreihin. Danzigilla on muutamia kiinnostavia biisejä tän lisäksi mutta muuten musiikillisesti ei oo ominta matskua. Mutta onpa myös pikkusen oman perusgenrealueen reunamilla.
Amot on kokenu melkoista metamorfoosia, ihan alkuaika meni itteltä täysin ohi mutta Elegy oli se mistä tuli voimakas positiivinen reaktio. Sen jälkeen jotenkin vähän hyytyi mielenkiinto, mutta Elegy jaksaa olla edelleen se kovin. Joutsenen Tomi toi uutta energiaa mutta jossain kohti alko puuduttamaan biisit ja levyt. Toki sieltä helmiä löytyi mutta kokonaisuuksia ei vaan jaksa, ei millään. Pari uusinta on ehkä vähän pirteämpiä. Tämä biisi on heti ekalta Joutsenen ajan kiekolta ja olihan hitti. En ees muista mistä tää tupsahti soittoon mutta tätä on kiva veivata. Väliosan kiipparihämyilyt on korvattu meitsin vähemmän hämyllä puhtaalla pohjalla, minkä päälle liidikitaristi vetelee juttuja ja basistillakin on omia kuvioita. Muuten biisi on aika by-the-book. Että sen verran tuunattiin kiippareiden puutteessa, mutta toisaalta omaan korvaan kuulostaa toimivalta noin ja tuo tosi kivan säväyksen kaiken mättämisen väliin. Kitaraliidit menee tässä kyllä nätisti.
Tän tietää varmaan kaikki. Nirvana iski tällä kultasuoneen ja supersuosioon - semmoiseen mitä ei tainnu dudet edes haluta. Tällä levyllä on muutama muukin kova biisi, aiemmilla ja myöhemmillä aika vähän. Bändinä tietty oli ainutlaatuista ja pompsautti grungen ruutupaitoineen kaikkien tietoisuuteen. Klassikko. Aika uskollinen sovitus originaalista. Poikkeuksellisesti soitan itte liidin tähän, hankin varta vasten sopivan choruksen joka on runtattu melko rajuihin säätöihin vain ja ainoastaan tätä biisiä varten. En ihan 100% 1:1 soita mutta oikeat sävelet oikeassa järjestyksessä kyllä, eli lähinnä ajoitus on millisekunnin tai pari "väärin". Haettu on kuitenkin samaa tunnelmaa ja itte mielestäni onnistuin kohtuullisen lähelle. Saattoi aikoinaan Kurt itse vedellä livenä ihan jotain muuta kuin mitä levyllä. No, itte oon koittanut tehdä kunniaa levyversiolle.
Ei voi kyllä yhtään ylihehkuttaa mikä merkitys Smash-albumilla oli aikoinaan. Se on ittelle 1994-1995 soundtrack, just silloin kun oli tornitouhut ja kaikki. Kyllä tuli päivystäjänä kuunneltua kasetilta Gamma Rayn Sigh No Moren ja Helloweenin Master Of The Ringsin kanssa. Aiemmat ja myöhemmät tuli tsekattua opiskeluaikoina. Soittas kyllä mielellään enempikin näiltä mutta monesti laulut menee liian korkealta. Tätäkin on aavistus laskettu. Intro on niin vaikea etten koskaan oppinut mutta pienet välimelodiat soitan ja lopputilun. Todella toimiva biisi ja tässä parhaimmillaan laulaa kolme laulajaa yhtä aikaa. Menoa ja meininkiä.
Meidän soittamana aiemmalta keikalta
Tältä bändiltä on tullut opeteltua keikkakuntoon viisi biisiä. Tässähän vauhtia piisaa ja on kiva riffitellä. Tätä on tullut soitettuakin paljon kahdella bändillä. Originaalia on sen verran mutiloitu että introssa pidetään pieni restart biisi päättyy toiseen kitarasooloon eikä jatka siitä vielä minuuttien tilutuksella. Itte pääsääntöisesti komppihommissa, mutta väliosan vaihtelussa tartun liidiin ja vedän myös sen kakkossoolon. Alkaa originaalille uskollisena ja sitten omalla twistillä omilla vahvuuksilla loput. Kiva hyvän mielen biisi.
Meidän soittamana aiemmalta keikalta (kitarasoolo-osuus)
Ittelle yksi tärkeimmistä bändeistä koskaan. Onneksi ehdin nähdä pari kertaa. Näilläkin on omat kautensa ja itte oon aina arvostanut kovasti myös legendaarisen kauden ulkopuolisia levyjä. Vaihteleehan se laatu että joskus saa väkisin yrittää löytää sen ainoan kovan biisin, mutta toisaalta joillakin on yli puoli levyä timanttia. Tää on tietty se kaikkein klassisin ja omaan soittoon sopii tän biisin soolo, missä on paljon originaalin meininkiä - omasta mielestä jopa enempi kuin millaisen version myöhemmät kitaristit on tehny (toki paremmalla tekniikalla, mutta ihan erilaisen). Pitkä ura, satoja biisejä ja vasta tämä ja Killed By Death coveroitu. Ehkä vielä joku päivä lisää matskua. Aliarvostetun Rock 'N' Rollin ostin originaalikasettina Löytötorilta, Birthday Party (live) ja 1916 tuli hommattua LP:nä, mitkä nauhoitin mummolan stereoilla kasetille. Bastardsin lainasin Raahen kirjastossa ja siitä tulee kyllä Raahe-ajat mieleen. Todella tärkeä bändi. RIP Lemmy, Fast Eddie & Philthy Animal.
Encoreloton ekaksi valittu ns. helppo biisi. Onpahan "Oi!"-huutoja.
Metallican coveroimaan tyyliin. Tavallaan vähän läppä, sanoja ei ainakaan kannata kuunnella, toisaalta aika perus eli helppo ottaa encore-varaksi.
Priestiä ei tällä kertaa ollutkaan enempää ja tämäkin oli lotossa. Ittelle myöskin äärimmäisen tärkeä bändi. Ensikosketukset vähän hassusti Turbo (kassukopio) ja Unleashed In The East (originaalikasetti, about kovinta koskaan mitä oli kuullut). Sitten tuli Painkiller LP. Soitin sen varmaan puhki kun alkoi neula pomppia B-puolen viimeisessä biisissä. Keräsin kaikki ajan kanssa, Ram It Down LP soi esim. siivotessa opiskeluajan kämppää (Blood Red Skies on unohdettu helmi). On kyllä semmonen bändi että kun keräsin omistamistani levyistä mp3-kokoelman "best of", niin kertyi 102 biisiä mistä ei voinu yhtään vähentää. Jopa Iron Maiden ja Motörhead jää 20-30 biisin päähän. Tämä biisi ei mahdu edes top-50:iin mutta on helppo välipala ja kiva soittaa - plus yleisö tuntee ja voi laulaa mukana. Ei siis mitenkään huono, mutta Priest nyt vaan on niin kova. Eikä sillä, noista 102 biisistä alle 10 ois ehkä soitettavissa - ja viisi on jo soitettu, Breaking The Law ehkä eniten koskaan. Soitin tähän joskus liidiä mutta vaihdettiin eli homma vielä helpottuikin. KK ja punainen lentävä V, siinä mallia mulle. Erittäin tärkeä bändi siis ja oli mahtava joskus soitella Desert Plainsia. The Green Manalishi on myös parhaita hetkiä toisen porukan kanssa. Molemmissa soolovuorotteluja originaalin tyyliin.
Tääkin oli hyvä bändi kasarilla ja vielä vähän myöhemminkin, mutta sitten meni liian AOR:ksi ja Jounin laulutaidot - ja biisit - on kokenu voimakasta heikentymistä. Eka kiekko: timanttia (superhitti Runaway kiehtois vieläkin mutta piano puuttuu, muita en oo soittanu ku ei niitä kukaan tiedä, Roulette, Shot Through The Heart, Breakout, Burning For Love) miinus 1 biisi, kakkonen 50% hyvä (oli LP:nä), kolmonen oli se kovimpien hittibiisien levy mistä tämäkin (ja se toinen - uua uua u - u - uua on coveroitu), nelonen serkulta kuten mainittu ja melkein täyttä timanttia (Born To Be My Baby oli parhautta), vitonen (originaalikasetti) vaati kovasti kuuntelua mutta kuvaa hyvin lukioaikaa ja sitten katkesikin putki. It's My Life on myöhemmistä harvinaisempi hyvä hetki ja se on kans soitettu. Silleenkin tää oli tärkeä kun oli parasta laatua ne kasetit mihin näitä nauhoitin. Biisi on hieno ja pitäis olla jorattava. Harvaa näistä vaan voi soittaa ilman kiippareita. No, aikanaan oli semmoinenkin porukka, mutta nyt mennään sillä kombinaatiolla ja valitaan biisit sen mukaan. Sillä tämäkin on harvinaista herkkua. Oma osuus tiukasti komppikitaroissa ja on kyllä kivat riffit Samboran Riku soitellu.
Mutta asiaan. Kommentoin juuri soitettua settiä. Long story mutta nyt ollaan alasti ja avataan syvimpiä tuntoja. Näissä asioissa ei oo oikeata ja väärää, tärkeintä on että tuntee.
1-1. Scorpions: Rock You Like A Hurricane
Scorpparit on aina ollut lähellä sydäntä ja tykkään erilaisista kausista. Esim. Uli Jon Rothin seiskarimeininki huipentuu aivan loistavaan Taken By Force -albumiin, jonka Matti-serkku kopio kasetille Sievissä hienoilla kaappistereoilla. Samalla reissulla tuli myös Bon Jovin New Jersey, mainioita levyjä jotka kolahti. Tämä biisi on kultakauden huipennus ja tätä oon itse asiassa soittanu neljällä eri porukalla. Tällä keikalla käytettiin toista kertaa orkesteri-introa (edellinen kerta toisella porukalla joskus 7-8 vuotta sitten Kuuskassa). Eka kosketus biisiin lienee World Wide Live VHS mikä tuli katottua niin puhki että kuvanlaatu alkoi heikkenemään - harmitti kyllä biisien päälle tulleet insertit ja se että osa oli lyhyitä versioita. Tää biisi on kyllä soitettu aina lähelle originaalia ja itte aina komppikitarassa. Kakkos- ja kolmossäkeistössä puolivälin jälkeen on kiva komppikitaroiden vuorottelu, sekin on otettu mukaan coveriin. Niin ja Rudold Schenkerin V-kitarahan se toinen vaikuttaja oli omankin V:n hommaamiseen. Ekka tuli originaali Gibsonin Les Paul mutta myöhemmin ostin ittelle synttärilahjaksi Gibsonin Flying V:n.
Tästä se intro 32 sekunnin kohdalle asti.
1-2. Iron Maiden: Wasted Years
Maiden on toinen mikä iski jo kasarilla. Oisko ollu jo peräti ala-asteella kun luokkakaveri piirteli aiheeseen liittyvää grafiikkaa ja niihin aikoihin eka purasu on otettu. Myöhemmin sitten koko repertuaari on otettu haltuun. Jokaisessa aikakaudessa on juttunsa ja tää toimii myös hyvänä aikakoneena omankin elämän vaiheisiin että milloin mikäkin on ollut kuuntelussa ja mitä silloin on tapahtunut. Tätä on tullut soitettua kolmessa kokoonpanossa, aina taas komppikitaraa, mutta tässä on kyllä ihan omanlaista tunnelmaa silläkin osastolla, kuten Adrian Smithin tekemissä ruukaa olla. "H" onkin oma lempparikitaristi. Hieno biisi mikä rakentuu pala palalta ja sisältää hienoa lead-kitaratyöskentely ja myös bassolla on mahtavia kuvioita. Mahtava kyllä soittaa tätä.
1-3. Apulanta: Hiekka
Harvinaisempaa suomirock-matskua. Tuli settiin alunperin kun testattiin 7-kielistä ja oli ns. helpommasta päästä. Mukavan raskas biisi ja itte soitan tähän intro/väli/outro-melodian ja säkeistön pohjat oktaveria apuna käyttäen (saati tuhdimpaa ja se värittää soundiakin sopivasti). Muissa kohdissa saa komppailla normaalisti ja soolon pohjalla vähän mättääkin (jopa kääntösoinnulla vähän raskautta lisää). Apis sinällään ei oo ittelle niin suuri lempparibändi, mutta kyllä sieltä matskusta satojen biisien välistä löytyy kymmenkunta varsin maukasta rallia. Tontsaa arvostan kyllä omasta jutustaan. Onhan tää biisi kyllä yks kovimpia noilta ja erittäin kiva soittaa.
1-4. Alice In Chains: We Die Young
Eka uutuus setissä ja eka koskaan esittämäni AIC. Bändi tuli tutuksi ysärillä grungen mainingeissa kun luokkakaveri/naapuri nauhoitti suosittelemiaan biisejä. Tais olla Would joka siellä oli, mutta avautui portti tutkiskella hommaa lisää myöhemmin. Tää kitaristi tekee kyllä semmoisia biisejä, että tuntu ettei noita nyt ainakaan voi koskaan oppia, mutta kun tämä bändi tuli ajankohtaiseksi analysoida soittomielessä, niin tää tuntu kokeilemisen arvoiselta. Olihan se aluksi hankalaa saada edes kiinni rakenteesta ja rytmityksestä, mutta sitten se vaan treenillä loksahti paikoilleen ja itse biisi on ollut korvamatona varmaan kuukauden. Ne hemmetin riffit jää päähän soimaan. Mahtibiisi kyllä ja pikkusen erilaista bändin settiin. Drop-D:stä mennään kuten seuraavat kolme biisiä. Muuten AIC:ilta iski aikoinaan Down In The Hole kovaa, sopivan synkkä meininki ja puhtaan ja särön yhdistelmää, plus mahtavat stemmalaulut. Sopi just ysärin lopun Raahe-meininkiin loskan ja pimeyden keskelle. Ja muulloinkin jos on hieman sininen fiilis. Vaan kyllä tätä tekee mieli soittaa taas uudestaan ja uudestaan. Hemmetin korvamato.
1-5. Avenged Sevenfold: Shepherd Of Fire
A7X on muuhun matskuun verrattuna ihan nykymusiikkia. Muutamaa biisiä lukuunottamatta en ollu juuri kuullutkaan ennen kuin tää tuli settiin aikoinaan. No, on tuo tuotanto nyt tsekattu läpi ja tän genren matskusta parhaasta päästä. Samoin tää biisi on oikein mukava soittaa. Me kyllä leikattiin introsta suurin osa, samoin soolo vedetään lyhyenä eli tää on tiivistetty näkemys tähän. Omasta mielestä toimiva tällaisenaan, liekkö kukaan ees huomannu että on ytimekäämpi. Säkeistön tuplabasarikohta on kyllä hieno ja tässä on muutenkin sitä raskautta settiin, mutta kuitenkin aika menevä biisi.
1-6. Velvet Revolver: Slither
Tätä soitin jo toisessa porukassa aiemmin ja kun laulaja oli tätä ehdottanut, niin otettiin kokeiluun. Iski kyllä heti aikoinaan kun tätä kuuli, tässähän on Slash, Duff etc. eli superbändimeiningillä niin kauan kuin tuota niillä kesti. Sinällään taas mahtavat riffit missä meinaa joskus sormet loppua kesken, ei tätä ilman drop-D:tä vois vetää. Ittelle komppikitarassa melkeinpä hienoin kohta on ennen sooloa odotella sitä pientä pysähdystä ja sitten lähteä tarkasti soittamaan soolonpohjaa kun slash-maiset liidit starttaa. Oli hieno aiemmin, ja on hieno tälläkin porukalla. Toimii.
1-7. Kotiteollisuus: Minä olen
Kotimaista settiä. En oo varsinaisesti Kotiteollisuus-fani mutta on niilläkin muutamia iskeviä biisejä ja Hynysen joku kirja oli ihan hauska. Ei siinä, tätä on kiva soittaa ja väliosassa kiva D:n ja E:n vaihtelu raskaasti. Yksinkertaista mutta toimivaa.
1-8. Scorpions: Blackout
Tämä oli ittelle seitsemäs Scorpions-cover mitä on tullut ihmisten edessä soitettua ja nyt siis ensiesitys. Ollut kyllä pitkään mielessä mutta aina jännittäny kuka tän pystyy laulamaan ja toisekseen kestääkö komppikäsi, sen verran on tota tiukka rytmitettävää tässä. No kesti ja vielä helposti, ei tehny ees tiukkaa vaan sai vetää aika rennosti ja seilata ympäri lavaa. Aivan mahtava biisi kyllä ja taas Scorppari-tyyliin mahtava soittaa Rudolfin komppiosuudet kun soolokitaristi soittelee niitä omia juttujaan sekaan. Siitä tulee just se oikea fiilis. Mielestäni onnistuttiin tässä.
1-9. Danko Jones: Had Enough
Danko ei ollu aiemmin tuttu mutta kun bändiin tulin niin tää oli vanhaa settiä. Iski kyllä heti ku pääsi soittamaan, erittäin mahtava biisi ja todella kiva soittaa. Saapi räimiä kunnolla ja on menoa ja meininkiä.
1-10. Guns N' Roses: You Could Be Mine
Aijjai, Gunnarit on käytännössä ysärin alusta ollut todella lähellä sydäntä. Itse bändiä on tullut coveroitua 15 biisin verran, joista kolme toki Gunnareillekin covereita (eli mulle coverin covereita). Se on aika paljon, vois vaikka vetää koko keikan pelkkää Gunnaria. Ainiin, sekin on jo tehty! Toki osa niistä ei oo ittelle niin tärkeitä biisejä (jotain akustisia Patiencea tms. tai puoleksi läpällä vedettyä Attitudea) mutta osa on sitten erittäin tärkeitä biisejä. Tämä tietty tuli Terminator 2:sta ja on yksi kovimpia heti rumpuintrosta lähtien - siitä se fiilistely lähtee kun se tulee, sitten lähtee basso, tulee vingutusta, intro ja perusriffi alkaa jauhaa. Tätä on tullu joskus vähän fiilisteltyä ja yhden bändin treeneissä koitin stunt-kitaristina vähän soitella. Aivan mahtava biisi ja sen verran alkaa olla expaa, että tätä voi vetää aika rennosti ja jännitämättä. Izzyn komppiosuudet tietty ittellä mutta on siinä introssa ja välissä pientä tuplaliidimelodiaa ja vingutusta.
1-11. Iron Maiden: Fear Of The Dark
Maideniakin on tullu vedettyä kuutta eri biisiä, Trooperia, Aces Highiä jne. ja sitten on tää pidempi biisi. Ensin joskus tuntui että jaksaakohan yleisö keskittyä, mutta on tää sen verran polveileva akustisista osista tosissaan nopeaan sormityöskentelyyn ja taas välissä puolikompilla pitkä instrumentaaliosuus ja kohta taas täysiä. Tässä ei meinaa itte pystyä keskittymään jos kuuntelee rumputyöskentelyä. Tosiaan tässä on tuplaliidiä koko rahalla mutta toiseen sooloon ei taidot riittäis, niin se menee kompaten. On se vaan mahtava fiilis soittaa tätä. Yleisökin ruukaa tykätä eli yllätyin positiivisesti.
1-12. Metallica: Sad But True
Tämäkin yksi tärkeimmistä vaikutteista ittellä. Ekat neljä levyä erittäin kovia ja mustaankin albumiin tottu (kaupallisempi soundi ja biisimaailma vähän ylläti) ja onhan sieltä ne suosituimmat hitit, kuten tämäkin. Aika monta biisiä siltä levyltä on kyllä opeteltukin johonkin asti (osa loppuun, osasta lähinnä intro). Tähän biisiin pitää oikeasti keskittyä, tätä ei voi vetää lavaa ympäri kiertäen, ei todellakaan. Bändinä erittäin tärkeä ja Metallicaa coveroi aina mielellään, mutta on ne kyllä aika vaativia biisejä. Tää on normivireestä eli tästä sais raskaamman jos ois D-virekitarat, mutta kyllä tää näinkin toimii. Tätä on kyllä mukava soittaa vaikka vaatiikin käytännössä ykkössettipaikan ja keskittymistä. Oli kyllä työvoitto aikoinaan ku saatiin valmiiksi. Ja on ollu aina mahtava vetää!
Meidän soittamana aiemmalta keikalta
2-1. Queen: We Will Rock You
Tässä mulla oli ns. audio mute ja nuottiviivastolla vain erittäin pitkä tauko. En siis voi kehuskella soittaneeni tätä.
2-2. Deep Purple: Perfect Strangers
Purplella ei oo ittelle kovin merkittävä merkitys, toki Smoket on soitettu niinku kaikki kitaristi + naapurin kissa on soittanu. Yleensä coverointia haittaa jos ei oo koskettimia bändissä, mutta tässä liidikitaristin Kemperistä löytyi semmoinen Hammond-tyyppinen soundi eli problem solved. Ihan jees biisi, aika leppoinen vetää. Ne pari kohtaa pitää aina bändin kans treenata hyväksi että menee kohilleen - ja kyllähän se sitten on aina mennyt.
2-3. AC/DC: Hells Bells
Aussibändi iski kasarilla tykkilevyllä (For Those About To Rock, lainasin LP:n kirjastosta kannen perusteella) mikä joidenkin mielestä ei oo niin häävi, mutta ittelle sillä on 3-4 tosi läheistä biisiä. No, syy lienee se että se tuli tämän kourallisen hittibiisejä sisältävän levyn jälkeen, ja onhan tämä biisinä varmaan yksi AC/DC:n parhaita. Kun tämä tuli ehdolle niin ostin idean heti. Ei loppusissaan edes vaikea soittaa kun on muita saman orkesterin biisejä aiemmin soittanu. Tämä siis nyt ensi esitys tälle biisille. Todella maukas ja Malcolmin (RIP) osuuksia soitettu niin hyvin kuin pystyy.
2-4. Guns N' Roses: Welcome To The Jungle
Ensiesitys tämä setin toinen Gunnari. Tämä on yksi niistä mitä oon aina unelmoinu vetäväni ja introliidin, ja perusriffin opettelin jo yli 25v sitten. Nyt sitten vasta koko biisi. Hemmetti ku tykkään tästä niin paljon. Luonnollisestikin Izzyn osuuksia vedän mutta sovittiin osa niistä liidikitaristille kun piti koittaa valita levyversion 3-5 kitararaidasta että mikä on missäkin kohti oleellista ja mitkä sujuu keltäkin parhaiten. Mutta onpa siellä jännittäviä kuvioita kompissakin "slashailyn" alla. Ja tässä niiden liidien pitääkin mennä kohdilleen kun sävellajit muuttuu taustalla ja siihen kyllä päästiin. Kyllä soittajat ja laulaja oli tässä hyviä. Yllätti että ehdittiin noin nopeasti treenata tää settiin.
2-5. Megadeth: Symphony Of Destruction
Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä että Dave sai kenkää Metallicasta koska sitten saatiin Megadeth, joka on pukannu paljon erittäin vimmaista matskua, jopa ihan viime aikoinakin. Tämä on ns. kaupalliseksi haukutulta levyltä ku thrash-meno pikkusen hidastui (kuten Metallicallakin samoihin aikoihin). No, toisaalta tää on soitettavissa ja vaatii keskittymistä tämäkin että missä ne sormet aina liikkuu. On siinä työtä. No, biisinä kuitenkin toimii ainakin omasta mielestä ja se näissä Megadetheissä on hauskaa että kitarat voi riffitellä ihan mitä vaan ja rakennella harmoniaa, mutta basso saattaa olla se joka sitten kantaa sen sointupohjan oikeasti. Bändinä lähes yhtä läheinen kuin Metallica ja kyllä voi vain ihailla Piece Sellsiä, Holy Warsia, Hangar 18, Tornado Of Soulsia jne. Tän lisäksi en oo onnistunu coveroimaan kuin A Tout Le Monden livenä. Dave perhana, liian kovia biisejä.
2-6. Dio: Holy Diver
Ronnie Jameksen soolobändin tärkein biisi. Parilla ekalla levyllä ei huonoja biisejä olekaan, sen jälkeen levystä riippuen 0-4 hyvää biisiä. Tältä eka levyltä aiemmin oon soittanu superhitti Rainbow In The Darkin. Vois soittaa vaikka Don't Talk To Strangersin mutta taidot ei riitä. No, tähän pystyy kompit vetämään ja tässä erikoisuutena onkin soolon pohja, missä on kompeissakin tekemistä että menee just synkassa kaiken kanssa, kun se soolokin on just oikeanlainen siinä päällä. Mainio biisi kyllä. RJD on yksi kovimmista hevilaulajista ja tuttu Rainbowsta ja Black Sabbathista myöskin. RIP.
2-7. Faith No More: Digging The Grave
FNM on myös yksi erikoisempi bändi mulle, mutta lukioaikana tuli tutuksi Angel Dust -levy, just samalta kaverilta jolta sain kasetin jossa oli Alice In Chainsia oli myös yksi biisi tolta levyltä. Yksi kovien soittajien bändi treenas koulun musaluokassa yhtä biisiä ja olihan se hienon kuuloista. Sittemmin tutustuin myös vanhempaan ja uudempaan tuotantoon, mistä käytännössä löytyi vain muutama kiinnostava biisi - vanhemmasta tuotannosta löytyi kyllä eeppinen helmi nimeltä Epic! Digging The Grave oli rajuinta omalla levyllään ja tätä itse asiassa soitin jo 12-13 vuotta sitten toisessa porukassa. On tämä kiva nopea biisi ja aikoinaan vaati treeniä saada kaikki toimimaan. Nyt tää on toki aika helposti tehtävissä, ainakin omasta mielestä. Bändinä kyllä sopivan vaihtoehtoista eikä oo vastaavaa tullu vielä vastaan. Enkelipöly kestää kyllä soittoa.
2-8. Danzig: Mother
Glennin porukan yksi tunnetuimmista biiseistä. Tätä taidettiin joskus testata toisella porukalla mutta ei ehtiny koskaan valmiiksi. Tässä saa vähän fiilistellä ja biisi saa koko ajan lisää intensiteettiä ja äityy vielä lopussa ihan uusiin sfääreihin. Danzigilla on muutamia kiinnostavia biisejä tän lisäksi mutta muuten musiikillisesti ei oo ominta matskua. Mutta onpa myös pikkusen oman perusgenrealueen reunamilla.
2-9. Amorphis: House Of Sleep
Amot on kokenu melkoista metamorfoosia, ihan alkuaika meni itteltä täysin ohi mutta Elegy oli se mistä tuli voimakas positiivinen reaktio. Sen jälkeen jotenkin vähän hyytyi mielenkiinto, mutta Elegy jaksaa olla edelleen se kovin. Joutsenen Tomi toi uutta energiaa mutta jossain kohti alko puuduttamaan biisit ja levyt. Toki sieltä helmiä löytyi mutta kokonaisuuksia ei vaan jaksa, ei millään. Pari uusinta on ehkä vähän pirteämpiä. Tämä biisi on heti ekalta Joutsenen ajan kiekolta ja olihan hitti. En ees muista mistä tää tupsahti soittoon mutta tätä on kiva veivata. Väliosan kiipparihämyilyt on korvattu meitsin vähemmän hämyllä puhtaalla pohjalla, minkä päälle liidikitaristi vetelee juttuja ja basistillakin on omia kuvioita. Muuten biisi on aika by-the-book. Että sen verran tuunattiin kiippareiden puutteessa, mutta toisaalta omaan korvaan kuulostaa toimivalta noin ja tuo tosi kivan säväyksen kaiken mättämisen väliin. Kitaraliidit menee tässä kyllä nätisti.
2-10. Nirvana: Smells Like Teen Spirit
Tän tietää varmaan kaikki. Nirvana iski tällä kultasuoneen ja supersuosioon - semmoiseen mitä ei tainnu dudet edes haluta. Tällä levyllä on muutama muukin kova biisi, aiemmilla ja myöhemmillä aika vähän. Bändinä tietty oli ainutlaatuista ja pompsautti grungen ruutupaitoineen kaikkien tietoisuuteen. Klassikko. Aika uskollinen sovitus originaalista. Poikkeuksellisesti soitan itte liidin tähän, hankin varta vasten sopivan choruksen joka on runtattu melko rajuihin säätöihin vain ja ainoastaan tätä biisiä varten. En ihan 100% 1:1 soita mutta oikeat sävelet oikeassa järjestyksessä kyllä, eli lähinnä ajoitus on millisekunnin tai pari "väärin". Haettu on kuitenkin samaa tunnelmaa ja itte mielestäni onnistuin kohtuullisen lähelle. Saattoi aikoinaan Kurt itse vedellä livenä ihan jotain muuta kuin mitä levyllä. No, itte oon koittanut tehdä kunniaa levyversiolle.
2-11. The Offspring: The Kids Aren't Alright
Ei voi kyllä yhtään ylihehkuttaa mikä merkitys Smash-albumilla oli aikoinaan. Se on ittelle 1994-1995 soundtrack, just silloin kun oli tornitouhut ja kaikki. Kyllä tuli päivystäjänä kuunneltua kasetilta Gamma Rayn Sigh No Moren ja Helloweenin Master Of The Ringsin kanssa. Aiemmat ja myöhemmät tuli tsekattua opiskeluaikoina. Soittas kyllä mielellään enempikin näiltä mutta monesti laulut menee liian korkealta. Tätäkin on aavistus laskettu. Intro on niin vaikea etten koskaan oppinut mutta pienet välimelodiat soitan ja lopputilun. Todella toimiva biisi ja tässä parhaimmillaan laulaa kolme laulajaa yhtä aikaa. Menoa ja meininkiä.
Meidän soittamana aiemmalta keikalta
2-12. AC/DC: Whole Lotta Rosie
Tältä bändiltä on tullut opeteltua keikkakuntoon viisi biisiä. Tässähän vauhtia piisaa ja on kiva riffitellä. Tätä on tullut soitettuakin paljon kahdella bändillä. Originaalia on sen verran mutiloitu että introssa pidetään pieni restart biisi päättyy toiseen kitarasooloon eikä jatka siitä vielä minuuttien tilutuksella. Itte pääsääntöisesti komppihommissa, mutta väliosan vaihtelussa tartun liidiin ja vedän myös sen kakkossoolon. Alkaa originaalille uskollisena ja sitten omalla twistillä omilla vahvuuksilla loput. Kiva hyvän mielen biisi.
Meidän soittamana aiemmalta keikalta (kitarasoolo-osuus)
2-13. Motörhead: Ace Of Spades
Ittelle yksi tärkeimmistä bändeistä koskaan. Onneksi ehdin nähdä pari kertaa. Näilläkin on omat kautensa ja itte oon aina arvostanut kovasti myös legendaarisen kauden ulkopuolisia levyjä. Vaihteleehan se laatu että joskus saa väkisin yrittää löytää sen ainoan kovan biisin, mutta toisaalta joillakin on yli puoli levyä timanttia. Tää on tietty se kaikkein klassisin ja omaan soittoon sopii tän biisin soolo, missä on paljon originaalin meininkiä - omasta mielestä jopa enempi kuin millaisen version myöhemmät kitaristit on tehny (toki paremmalla tekniikalla, mutta ihan erilaisen). Pitkä ura, satoja biisejä ja vasta tämä ja Killed By Death coveroitu. Ehkä vielä joku päivä lisää matskua. Aliarvostetun Rock 'N' Rollin ostin originaalikasettina Löytötorilta, Birthday Party (live) ja 1916 tuli hommattua LP:nä, mitkä nauhoitin mummolan stereoilla kasetille. Bastardsin lainasin Raahen kirjastossa ja siitä tulee kyllä Raahe-ajat mieleen. Todella tärkeä bändi. RIP Lemmy, Fast Eddie & Philthy Animal.
2-14. AC/DC: T.N.T.
Encoreloton ekaksi valittu ns. helppo biisi. Onpahan "Oi!"-huutoja.
2-15. Metallica/Anti-Nowhere League: So What
Metallican coveroimaan tyyliin. Tavallaan vähän läppä, sanoja ei ainakaan kannata kuunnella, toisaalta aika perus eli helppo ottaa encore-varaksi.
2-16. Judas Priest: Living After Midnight
Priestiä ei tällä kertaa ollutkaan enempää ja tämäkin oli lotossa. Ittelle myöskin äärimmäisen tärkeä bändi. Ensikosketukset vähän hassusti Turbo (kassukopio) ja Unleashed In The East (originaalikasetti, about kovinta koskaan mitä oli kuullut). Sitten tuli Painkiller LP. Soitin sen varmaan puhki kun alkoi neula pomppia B-puolen viimeisessä biisissä. Keräsin kaikki ajan kanssa, Ram It Down LP soi esim. siivotessa opiskeluajan kämppää (Blood Red Skies on unohdettu helmi). On kyllä semmonen bändi että kun keräsin omistamistani levyistä mp3-kokoelman "best of", niin kertyi 102 biisiä mistä ei voinu yhtään vähentää. Jopa Iron Maiden ja Motörhead jää 20-30 biisin päähän. Tämä biisi ei mahdu edes top-50:iin mutta on helppo välipala ja kiva soittaa - plus yleisö tuntee ja voi laulaa mukana. Ei siis mitenkään huono, mutta Priest nyt vaan on niin kova. Eikä sillä, noista 102 biisistä alle 10 ois ehkä soitettavissa - ja viisi on jo soitettu, Breaking The Law ehkä eniten koskaan. Soitin tähän joskus liidiä mutta vaihdettiin eli homma vielä helpottuikin. KK ja punainen lentävä V, siinä mallia mulle. Erittäin tärkeä bändi siis ja oli mahtava joskus soitella Desert Plainsia. The Green Manalishi on myös parhaita hetkiä toisen porukan kanssa. Molemmissa soolovuorotteluja originaalin tyyliin.
2-17. Bon Jovi: You Give Love A Bad Name
Tääkin oli hyvä bändi kasarilla ja vielä vähän myöhemminkin, mutta sitten meni liian AOR:ksi ja Jounin laulutaidot - ja biisit - on kokenu voimakasta heikentymistä. Eka kiekko: timanttia (superhitti Runaway kiehtois vieläkin mutta piano puuttuu, muita en oo soittanu ku ei niitä kukaan tiedä, Roulette, Shot Through The Heart, Breakout, Burning For Love) miinus 1 biisi, kakkonen 50% hyvä (oli LP:nä), kolmonen oli se kovimpien hittibiisien levy mistä tämäkin (ja se toinen - uua uua u - u - uua on coveroitu), nelonen serkulta kuten mainittu ja melkein täyttä timanttia (Born To Be My Baby oli parhautta), vitonen (originaalikasetti) vaati kovasti kuuntelua mutta kuvaa hyvin lukioaikaa ja sitten katkesikin putki. It's My Life on myöhemmistä harvinaisempi hyvä hetki ja se on kans soitettu. Silleenkin tää oli tärkeä kun oli parasta laatua ne kasetit mihin näitä nauhoitin. Biisi on hieno ja pitäis olla jorattava. Harvaa näistä vaan voi soittaa ilman kiippareita. No, aikanaan oli semmoinenkin porukka, mutta nyt mennään sillä kombinaatiolla ja valitaan biisit sen mukaan. Sillä tämäkin on harvinaista herkkua. Oma osuus tiukasti komppikitaroissa ja on kyllä kivat riffit Samboran Riku soitellu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti